Tyhjiä sanoja?

Muistan erään isäni syntymäpäivän, jolloin hän täytti pyöreitä vuosia. Odotin silloin poikaa ja olimme juuri saaneet lapsivesipunktion tulokset. Tuloksissa oli sulattelemista ja itkeskelin paljon sen tiedon vuoksi, että syntyvällä pojalla olisi downin syndrooma. Toisaalta tiesin rakastavani poikaa hänen omana persoonanaan, millainen hän ikinä olisikaan. Olin yrittänyt sopia onnittelukäyntiä isäni luona ja mietimme kovasti, mitä hänelle ostaisi lahjaksi. Isä kun yleensä aina löysi vian kaikista lahjoista, joita hänelle ikinä annoinkaan. Puhelimessa isä sanoi monta kertaa, että ei sitten yhtään mitään lahjoja. Hän ei halua lahjoja. Ajattelin sitten, että leivonpa isälle kakun ja menemme sen kakun kanssa. Olkoon se lahjani. Saattaa olla, että muutama kyynelkin siihen kakkutaikinaan tipahti.

No kävimme sitten isän luona ja syötiin kakkua ja juotiin kahvia. Kun pääsimme kotiin, isä soitti perään ja huusi, kun ei omilta lapsiltaan saanut mitään lahjaa, vaikka vieraammatkin häntä muistivat.

Isäni muuten ei ole minkäänlaista osaaottoa meille lähettänyt pojan kuoleman johdosta. Ei ole edes soittanut. Voitteko kuvitella, että sellaisiakin isovanhempia on olemassa, jotka eivät oikeasti välitä puupennin vertaa lapsistaan tai lapsenlapsistaan.

Kun poika sairasti oli ihmisiä, jotka soittivat ja kävivät ja sanoivat, että auttavat meitä, kun vain pyydämme heiltä apua. Nyt nuo samat ihmiset ovat jättäneet meidät tyystin oman onnemme nojaan. Eivät soita ja kun itse soitan, niin heillä on kovin huono tilanne aina puhua. En tiedä, miten olen onnistunut näitä ihmisiä loukkaamaan. Vai pitääkö meitä nyt pelätä jotenkin?

Toivoisinkin nyt kaikilta, jotka tätä lukevat: Jos jotain uuden vuoden lupausta teette, niin miten olisi sellainen, että älkää puhuko sanoja, joita ette tarkoita. Älkää puhuko tyhjiä sanoja.

Hyvää Uutta-Vuotta 2019!

Päivä numero 100 uutta ajanlaskua on samalla pojan syntymäpäivä

Tänään on sadas päivä ilman poikaa ja tänään poika täyttäisi 17 vuotta. Vuosi sitten kävimme ajelemassa limousinella ja poika jaksoi vielä hyvin kävellä ja jopa syödä perunalastuja. Ajelun jälkeen joimme perheen kesken syntymäpäiväkahvit ja sen jälkeen poika nautti siitä, että sai pelata siskonsa ja veljensä kanssa autopelejä. Olimme koko perhe koolla.

Tänään kävimme isänsä kanssa viemässä haudalle kynttilät. Itku on ollut herkässä koko päivän. Yöllä valvoin monta tuntia kaivaten menneeseen aikaan. Aikaa ei saa vietyä taaksepäin. Päivät kuluvat ja vievät yhä vain kauemmaksi niistä päivistä, kun poika vielä oli kanssamme.

Kirjoitin aikaisemmin siitä surusta joka asuu meillä. Tänään se on ollut käsin kosketeltavissa.

Surusta
Surun haju on tarttunut iholle kuin kellarin haju.
Vaikka miten ihania tuoksuja tulisi vastaan,
surun haju lyö nenään niiden läpi.
Suru lemuaa valokuva-albumeissa.
Jopa jääkaapissa surun haju löytyy
tietyissä ruuissa ja juomissa.
Sauna, vessa ja tuulikaappi ovat
kaikki surun hajuja täynnä.
Haju leijailee kaikissa huoneissa
ja pojan tavaroissa.
Enää koskaan ei voi mitään elämässä
haistella ilman surun hajun sekoittumista siihen.
Koska se haju on tarttunut ihooni.

"Hyvinhän se meni" ja
"Hyvin meni, mutta menköön"
ovat kumpikin surun huudahduksia.
Ne ovat sanoja, joita poika usein käytti.
Rummut musiikissa ovat surun ääntä.
Yön hiljaisuudessa suru huutaa äänettömästi.
Kellon nakuttaessa surun ääni kuuluu kovemmin.
Mikään meteli ei voi surun ääntä peittää.
Koska suru huutaa minussa.

Huonoja uutisia?

Tätä blogiani kirjoitellessani olen huomannut sen, että huonoja uutisia ennakoivat otsikot saavat lukijoille heräämään kiinnostuksen teksteihin. Haaska kiinnostaa siis yleistäen enemmän kuin aarre sateenkaaren päässä. 

Moni lapsensa menettänyt on menettänyt myös työkykynsä ja elämisen kykynsä lapsen kuoleman myötä. Silloin pitää keskittyä hengittämään ensin yksi päivä ja sen jälkeen toinen päivä. Minulle työssäolo on tuonut keinon selviytyä surustani. Töissä ollessani päähän ei ehdi niin paljon tulla muistoja pojasta, vaan ajatukset pyörivät työasioissa. Jokaisen suru on erilainen, ei toistaan parempi tai huonompi. Minun suruni on tällainen.

Joulu on minulle ollut muistoineen aikaa, jolloin ikävä on iskenyt monta kertaa päivässä kyynelin. Muistan, miten viime joulua odotin pelolla ja poika sinnitteli itsensä hoitojen läpi jouluun. Muistan, miten poika iloitsi lahjoistaan. Tämä joulu on ollut kovin erilainen. Enimmäkseen olemme vain olleet hissukseen kotosalla, lahjoja ei jaettu kuin lapsenlapselle. Haudalla kävimme aattona ja tänään Tapaninpäivänä. Elossa olevat lapset meitä piristivät myös käynneillään. Niin vain näistäkin päivistä selvittiin. Hengittämällä.

Minulla ei siis ole kerrottavana huonoja uutisia. Muistamme hengittää ja totuttelemme uuteen elämäämme samalla kun ikävä kasvaa kyhmyksi kylkeen kiinni. Se ei taida olla huono uutinen?

Armollista Joulua!

Kun on menettänyt tärkeän ihmisen kuolemalle, mikään ei enää ole kuten ennen. Ei joulukaan.  Huomaan yhtäläisyyksiä tässä joulussa siihen jouluun, jonka vuonna 80 vietin ensimmäistä kertaa ilman äitiä. Kun on suuri kaipuu menneisyyteen ja silti tajuaa, ettei sinne ole pääsyä kuin muistoissa. Ja vaikka miten ulkoisesti laittaa joulun ulkoisia merkkejä paikoilleen, mikään ei tunnu miltään.

Suru on kovin itsekäs tunne. Se tuo mukanaan itsesäälin ja voi tuoda mukanaan myös katkeruuden.
Markus Kajo sanoo Anna-lehden haastattelussa näin: "Katkeroituminen edellyttäisi itsensä nostamista muiden yläpuolelle: minun kärsimykseni on suurempi ja tärkeämpi kuin kenenkään muun."

En aikaisemmin ollut tiennyt mitään näistä lapsensa menettäneistä äideistä ja isistä, jotka nyt ovat tulleet vertaisiksini. Toki joskus luin lapsensa menettäneestä vanhemmasta kertovan jutun ja sääli läikähti rinnassa. Nyt olemme itse säälin kohteena. Säälin itse itseäni.  Monet antavat meidän olla rauhassa surumme kanssa. Se on aivan turhaa, voin teille tutuille sanoa. Päinvastoin, soittakaa ja kysykää, jotta saamme puhua menetyksestämme. Sääliäkin saatte, jos se teistä tuntuu sopivalta. Ymmärtää ette voi ja se teidän olisi hyvä myöntää. Ymmärtää voi vain saman kokenut.

Markus Kajon sanoja lainaten: "Isoissa vastoinkäymisissä ihminen joko purskahtaa rikki jossakin kohtaa tai sitten sille kehittyy kyky selviytyä. Tyhjentynyt pallo täyttyy uudelleen." Me emme ole rikki. Vajaita kyllä, koska osa meistä on kadonnut, mutta emme rikki.

Sinulle rakkaasi menettäneelle, toivon armollista antautumista elämän ja kuoleman edessä. Olkoon kyyneleesi lempeät, kun käyt  haudalla sytyttämässä kynttilää. Toivon sinulle mielenrauhaa Jouluusi ja tuleviin päiviisi.

Sinulle, jota menetys ei vielä ole läheltä koskettanut: älä pelkää kohdata surevaa. Sinun ei tarvitse yrittää poistaa toisen surua. Riittää, että olet surevan elämässä läsnä. Joulurauhaa myös sinulle. Rakasta ja tule rakastetuksi. Muulla ei ole väliä.

Kolmas adventti, päivä numero 86

Tänään on illassa 86. päivä ilman poikaa. Tänään on myös kolmas adventti. Ensimmäinen joulu ilman poikaa on lähellä. Lähellä on myös hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä. Voin jo etukäteen aavistaa, miten ikävä lyö kovaa rintaan juuri noina päivinä. Tänään se löi kovaa, kun olimme laulamassa kauneimpia joululauluja ja mieleen tuli se, miten paljon poika piti joululauluista ja joulusta.

Ikävä ja suru muuttavat ihmistä. Vaikka olen yhä minä, en ole silti enää sama minä, joka olin aikaisemmin. Jotain minusta on kadonnut pojan mukana. Tunnen nykyään usein toiseutta muiden joukossa. On jotenkin käsittämätöntä, miten oma maailma on pysähtynyt, mutta muiden maailmat jatkavat kulkuaan eteenpäin. Sanovat, että ajan myötä helpottaa. Itselläni ikävä on toistaiseksi vain kasvamistaan kasvanut, kun jokainen kuluva päivä vie minua kauemmaksi siitä hetkestä, kun minulla oli vielä poikani.

Joulun sanomassa puhutaan Jeesus-lapsesta ja hänen uhristaan ihmisten hyväksi. Hänellä oli äiti, joka suri häntä ristin juurella. Minun poikani oli puhdas ja viaton, täydellisen hyvä ihminen, lapsen kaltainen. Mikä hänen uhrinsa tarkoitus oli? Miksi juuri hänen piti kuolla? Miksi ylipäätään lapsia kuolee, jotkut jopa vain nukkuessaan? Miksi, miksi, miksi? Tiedän, että vastauksia ei ole. Tämä on vain todellisuus, jossa pitää jatkaa elämistään. Ilman poikaa. Enkä ole yksin. Monelle muullekin on tulossa ensimmäinen joulu ilman kuoleman viemää lasta. Kuollut lapsi kulkee koko loppuelämän mukana muistoissa meillä kaikilla, jotka olemme tämän kohtalon kohdanneet. Tulee vielä muitakin merkkipäiviä ja jouluja. Tämä on vasta alkusoittoa. Täytyy vain tottua ottamaan vastaan ikävän iskut.

Kuollut lapseni sai ja antoi joululahjan

Poikamme oli intohimoinen rumpali. Hän laittoi kouluaamuina kellon soimaan aikaisin, että ehti soittaa rumpujaan ennen kouluun lähtöä. Vanhassa kotikaupungissa hänellä oli ihan oikeat rummut, joista lähti melkoinen ääni. Omakotitalossa se ei niin haitannut ja me isänsä kanssa totuimme siihen.

Kun muutimme uuteen kotikaupunkiin, myimme vanhat rummut ja ostimme uudet sähkörummut. Niiden soittelu onnistui kuulokkeillakin. Uutta kotia valitessamme yksi kriteeri oli se, että koti on rivitalon pääty ja siinä on huone, minne rummut voidaan sijoittaa ja niitä voi soittaa niin, etteivät naapurit häiriinny.

Viime elokuussa poika soitteli rumpuja viimeisen kerran. Silloin emme sitä vielä tienneet, että se jäi viimeiseksi kerraksi. Isä nauhoitti kesän mittaan paljon rummuttelua ja voimme niitä videoita kuunnella ja katsella. Sen jälkeen rummut jäivät huoneen nurkkaan pölyttymään.

Yritin niitä tori.fin kautta myydä, mutta ei tullut yhtäkään kyselyä. Sitten näin Hope ry:n kautta toiveen saada aloittavalle rumpalille rummut. Hetken mietimme ja totesimme, että poika varmasti soisi rumpujen soivan jatkossakin. Niinpä ilmoitin, että meiltä löytyy hyvät rummut tarvikkeineen. Laitoimme samaan pakettiin myös muutaman soittotunnin sisältävän lahjakortin. Jos vaikka kunnollinen opastus saisi innostuksen kipinän kunnolla roihuun uudelle rumpalille. Että innostus ei sammuisi heti alkuunsa.

Näimme tämän kaiken joululahjana pojallemme. Hän siis tavallaan sekä antoi että sai joululahjan. Rumpalipoikani.

Suru on kohdattava ja elettävä

Kun poika sairasti ja tiedettiin, mitä on tulossa, yritin olla vastustamatta surua. Ajattelin olevani elämän virrassa ja järkeilin, että mitä enemmän rimpuilen ja laitan vastaan, sitä enemmän menetän voimiani.Samalla periaatteella olen jatkanut pojan kuoleman jälkeenkin. Ajelehdin virran mukana päivästä toiseen. Kun itku ja suru ovat tullakseen, ne saavat tulla. Kun on muun aika, se aika tulee.

Olen saanut myös muutamia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat myötäeläneet kanssamme. Vaikka se tuokin liikutuksen myötä surun ja ikävän mieleen, se on myös lohduttavaa. Kiitos siis jokaiselle, joka uskaltaa kysyä, miten me jaksamme ja mitä meille kuuluu. Kiitos, että tuotte lohtua meille. On myös niitä, jotka eivät uskalla sitä kysyä, eivätkä ottaa yhteyttä.

Olen miettinyt surua myös siitä näkökulmasta, että se on osittain aika itsekästä. Minä itken ja suren omaa ikävääni ja menetystäni. Minun pitäisi vielä enemmän surra pojan puolesta sitä, että hänen elämänsä jäi niin lyhyeksi. Pitäisi surra kaikkea sitä, mitä poika menetti. Silti surussani olen kovin itsekäs: Minä menetin poikani - Minulla on ikävä poikaani. Minun suruni. Minun ikäväni.

Kuva: Niko Paulanne