Kuolemalla on myös rahallinen hintansa

Sen lisäksi, että rakkaan kuolema jättää jälkeen henkisen hintansa maksettavaksi jälkeen jääneille, on sillä myös rahallinen hintansa. Pojan kuolema maksoi 8268,50 euroa.

Kaikki ne välillä tiukastakin otetut säästöt, joita keräsimme 16 vuoden aikana pikkuhiljaa pojalle odottamaan omaan elämään ja omaan asuntoon lähtemistä, menivät nyt kuolemalla elävien tahojen tuloiksi.

Okei, jostain olisi ehkä voinut säästää, kuten olisi voinut valita muutaman sata euroa halvemman arkun, hautapaikan olisi voinut korvata vaikka sirottelulla, silloin ei olisi tarvinnut hautakiveäkään, jonka senkin olisi voinut saada myös halvemmalla. Uurnankin olisi voinut ehkä tehdä itse.  Hautajaisvieraita olisi voinut kutsua paikalle vähemmän ja tarjota heille niukempi tarjoilu. Valokuvatkin olisi itse voinut yrittää näpsiä kyyneltensä läpi kännykällään. Ehkä perunkirjoituksenkin olisi voinut itse jonkin mallin pohjalta laatia. Tämä nyt kuitenkin muodostui pojan kuoleman rahalliseksi lukemaksi.

Mistä tuo summa muodostuu? Arkku, uurna, hautaustoimiston huolehtimat kuljetukset odotusaikoineen ja arkkuun laittoineen, seurakunnan hautapaikka ja hautausmaksut, krematoriomaksu, hautakivi, seurakunnan tilavuokra muistotilaisuuteen, tarjoilut vieraille, valokuvaaja, lehdessä ollut kuolinilmoitus ja perunkirjoituksen toimittaminen. Jokaisella asialla oli oma hintalappunsa.

Miten ovatkaan olleet mielessäni ne, joilla ei ole ollut säästöjä lapsen tilillä tai omalla tilillä tähän käytettävissä tässä tilanteessa. Miten ihmeessä siitä on oikein voinut selvitä? Luopumalla omista toiveistaan ja tyytymällä kaikkein halvimpiin vaihtoehtoihin, vaikka muuta haluaisi? Mielestäni on niin väärin, että nämä asiat on näin hirvein hinnoin hinnoiteltu.

Olemme olleet harvinaisen onnekkaita, että saimme valita juuri sen arkun, joka meitä miellytti, järjestää sellaisen siunaus- ja muistotilaisuuden, joka oli meille eniten mieleen. Pystyimme kutsumaan kaikki ne ihanat ihmiset, jotka halusimme. Myös saimme pojan haudalle kiven, joka oli meistä kaunein ja sopivin. Silti pidän hintalappua tälle kaikelle kohtuuttomana.

Kuolema tulee jokaisen osaksi kerran. Sen ei pitäisi maksaa näin paljon rahaa. Kaiken sen surun ja ikävän päälle.







Täysi kuukausi pojan kuolemasta

Tänään tuli täysi kuukausi pojan kuolemasta. Uuden ajanlaskumme päivä numero 31 on kulumassa.
Neljä viikkoa ja kolme päivää on siitä, kun sain vielä pitää pojan kädestä kiinni ja silittää hänen poskeaan.

Aamulla ikävä löi niin lujaa, että oli pakko itkeä ääneen. Vollottaa oikein kunnolla. Näissä surun hetkissä on vain otettava suru vastaan, annettava sen tulla ja aikansa oltuaan mennä.

En vieläkään ole nähnyt pojasta unta. Toivon ja odotan kovasti sitä, että edes unessa saisin hänet lähelleni.

Olen tänään miettinyt paljon pojan rohkeutta. Kun sairaus todettiin, hän lupasi, että on sinnikäs. Hän kohtasi kuolemansa ja kaikki vaikeatkin hoidot rohkeasti ja luottavasti. En voi kuin ihailla hänen suurta rohkeuttaan ja urheuttaan. Monella olisi häneltä opittavaa. Silti kysyttäessä hänelle kuului aina hyvää ja hän löysi aina syitä siihen, että päivä oli hyvä.

Miten ikinä pystyn kasvamaan yhtä suureen rohkeuteen ja urheuteen. Siinäpä tavoitetta.




Uurna on päässyt paikalleen

Eilen se, mitä pojasta on jäljellä, siirtyi isän kantamassa uurnassa hautaan. Maan tomuna maan tomussa. Poika loisti poissaolollaan, vaikka uurna olikin kovin läsnä. Isä lapioi uurnan piiloon. Siellä se odottaa sitä, että aikanaan viereen sijoitetaan isänsä ja minun uurnat. Poika on kuitenkin jossain muualla, poika ei ole siellä.

En voinut ajatellakaan sitä vaihtoehtoa, että poika olisi haudattu arkkuhautauksella. En kestänyt ajatusta siitä, miten madot ja muut maan elävät olisivat kulkeneet pojan korvista ja suusta sisään. Näin oli parempi. "Ashes to ashes, dust to dust".

Ikävä lyö välillä iskuja rintaan niin, että hengitys pakahtuu. Sijaistoimintaa kehittelemme pojan isän kanssa päivittäin. Haravointia, lintujen ruokintaa ja seuraamista. Mitä milloinkin keksitään. Jotain tekemistä ja ajattelemista, että ikävä ja suru ei pääsisi meitä musertamaan.

Vielä eilenkin saimme osanottopostina kortteja ja kirjeitä.  Ulla, kirjeesi sai kyyneleet vuolaasti virtaamaan meillä molemmilla. Kiitos kovasti, kauniista sanoistasi, jos satut lukemaan tätä. Olit pojalle ja meille tärkeä monen vuoden ajan.

Jokainen vaihe pojan kuoleman jälkeen on ollut meille arvokas. Jokainen kukkalähetys, adressi, kortti ja kirje. Hyvästely sairaalassa yöllä kuoleman jälkeen ja haku sairaalan kappelista, siunaus- ja muistotilaisuudet. Eilinen uurnan hautaus. Viimeisin tärkeä asia on se, että ensi viikolla saamme haudalle hautakiven.

Vaikka tiedänkin, että poika ei ole siellä haudassaan, paikka tulee varmasti muodostumaan meille tärkeäksi paikaksi. Sinne viedään kynttilöitä ja kukkia, siellä käydään tovi viivähtämässä varmaan melko useasti. Se on paikka, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että poika oli ja eli, että hän kärsi ja kuoli. Hänestä jää maan päälle tuo paikka, jossa on hyvä käydä muistelemassa häntä. Moniin sydämiin hän jätti jälkensä, moniin maihin ulottuen.

Neljä kokonaista viikkoa on kulunut pojan kuolemasta.


Onko suru sairaus?

Nykykäsityksen mukaan surua käsitellään kuin sairautta. Suruun saa sairauslomaa ja mielialalääkettä. Siinä odotetaan olevan tiettyjä vaiheita ja ajatellaan, että jossain vaiheessa surusta tulee parantua.

Me jokainen käsittelemme omaa suruamme omalla tavallamme. Kenenkään reagointi suruun ei ole normaalimpaa kuin jonkun toisen. Meistä jokainen, joka uskaltaa rakastaa läheisiään, tulee myös menettämään kuolemalle oman rakkaansa. Kukaan ei tule tältä välttymään.

Oman lapsen menettäminen on raskas suru. Se tuntuu raskaalta nimenomaan siksi, että sille oikeutusta haettaessa se tuntuu niin kovin väärältä. Mutta miksi vanhemman ihmisen kuolema olisi yhtään oikeutetumpi, normaalimmin surettava? 

Yksi äiti kertoi miettineensä, onko hän tehnyt jotain niin kauheaa, että häntä rangaistiin lapsen kuolemalla. Mitä pahaa lapsi teki ansaitakseen kuolemansa, olisi mielestäni oikeampi kysymys. Emme voi ajatella läheisten olevan shakkinappuloita elämämme pelissä, joita korkeampi voima asettelee eri asentoihin meidän vuoksemme. Kyse on heidän elämästään. Kyse oli poikani elämästä ja kuolemasta. Ei minun elämästäni, vaikka poikani kuolema toikin minulle elämän mittaisen surun.

Me selviämme mieheni kanssa arjesta. Me selviämme omasta elämästämme. Poikamme kuolema ja sen tuoma suru ja ikävä eivät ole vieneet meiltä toimintakykyä tai kykyä selviytyä. Suru ja ikävä tulevat kulkemaan mukanamme niin kauan kuin järjen valo on tallella.

Tänään on uuden ajanlaskun päivä numero 24. Kolme viikkoa ja kaksi päivää sitten poikamme elämä oli päättymässä. Kun hän kuoli, se oli kuin meidät olisi pudotettu jyrkänteeltä alas uuteen maisemaan. Paikkaan, jossa tyhjyys täytti meidät. Yhdessä lähdimme tutustumaan tuohon outoon paikkaan, jota kodiksemme kutsuimme. Olemme näiden kuluneiden päivien aikana pikkuhiljaa tottuneet tähän uuteen ympäristöömme. Silti ikävä ja suru lyövät hetkittäin lujaa läpi kaiken.

En halua parantua surustani. Haluan vaalia sitä ja pitää siitä kiinni. Haluan oppia elämään sen kanssa. Haluan sen seuraavan mukanani kaikkialle. Suruni ei ole sairaus, vaan se on osa minua.





TAYS LO6 - kiitos kaikesta!

15.5.2017 tulimme TAYSin asiakkaaksi. Jo seuraavana päivänä poika siirrettiin LO6:lle. Tutkimukset lähtivät nopeasti vauhtiin, oudot patit vain eivät sopineet oikein mihinkään tunnettuun tautiin. Niitä oli vatsassa, maksassa, pernassa ja keuhkoputken vieressä. Myös kainalossa näkyi magneettikuvassa alkava etäpesäke. Koepalat otettiin 17.5. ja jäimme odottamaan niiden tuloksia. Lääkäreitä ja röntgenlääkäreitä oli iso joukko miettimässä, mikä ihme oli tuo sairaus, joka pojassa oli.

Seuraavan viikon alussa. nimi oli selvillä: DSRCT. Hirviö, joka on hyvin agressiivinen. Ei leikattavissa, koska oli niin laajasti levinnyt eri elimiin. Aloitettiin sytostaatit. Poika lupasi: Äiti, minä lupaan olla sinnikäs. Ja sitä poika oli. Kaikki eri hoidot poika hyväksyi. Koskaan ei valittanut sitä, että mentiin osastolle, aina meni sinne mielellään.

Osastolla on todella mahtava hoitohenkilökunta. Meille nimettiin omahoitajat, jotka pääsääntöisesti vuorossa ollessaan hoitivat poikaa. Jokainen heistä on ihan huipputyyppi. Osastolla on myös seurakunnan lastenohjaaja, joka monet kerrat pelasi pojan kanssa lautapeliä tai luki hänelle kirjaa.

Meihin vanhempiin teki lähtemättömän vaikutuksen myös se, miten koskaan meille ei puhuttu lapsen ohi, vaan aina puhe osoitettiin hänelle ensin.

Myös kuoleman hetki hoidettiin todella hienosti. Poika pestiin, hänelle puettiin lempivaatteet. Nalle, joka kulki hänen mukanaan sairaalareissuissa on siellä hänen kainalossaan. Hänet laitettiin lempilakanoihin. Ja kun haimme häntä sairaalasta, kappelissa olivat läsnä kaikki omahoitajat saattelemassa poikaa. Se tuntui siinä tilanteessa hienolta kunnianosoitukselta poikaa ja pojan elämää kohtaan.

Tänään osaston lääkäri soitti ja kysyi, miten me olemme pärjänneet. Olemmeko nukkuneet, olemmeko syöneet ja onko taloudellisia huolia, joihin tarvittaisiin sosiaalityöntekijän apua. Kysyttiin myös miten pojan sisarukset ovat pärjänneet, olemmeko heidän selviämisestään huolissaan.

Voiko paremmin enää hoitaa koko perhettä?

Kiitokset siis TAYS LO6. Vaikka ette pystyneet poikaa parantamaankaan, niin koemme silti, että poika sai teillä hyvän hoidon. Hän ei olisi parantunut, vaikka olisi ollut hoidettavana maailman johtavassa sarkoomaklinikassa Houstonissa. Todennäköisesti elämän laatu olisi vain jäänyt paljon huonommaksi, kuin mitä se oli teidän hoidossanne. Saimme viettää monta hyvää hetkeä yhdessä.

Meille muodostui pojan kanssa omia pikkujuttuja, joilla itseämme huvitimme. Yksi oli se, että pojalla jotenkin aina sukat lähtivät jalasta, niin kotona kuin sairaalassakin ja niitä piti uudelleen pukea hänelle. Hän tykkäsi, kun äiti niitä laittoi jalkaan. Tänään olen miettinyt, mitenkähän ne kutomani sukat, jotka hänelle viimeksi jalkaan laitettiin...?

Niin kaunis on maa

Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen vainajissa: xx kuudentoista vuoden ikäisenä.

Eilinen siunaus- ja muistotilaisuus oli mielestämme pojan näköinen. Paljon musiikkia. Pojan tavaroita vuosien varrelta. Kahdenkymmenen minuutin kuvaesitys pojan elämän varrelta, isoveljen säveltämän musiikin kera tuntui tärkeältä. Isän muistelu pojasta, jolla oli yleensä aina hyvä päivä. Ja joka eri tilanteissa onnellisena sanoi "tämä se on elämää". Pojasta, joka sanoi, että ei ole elämää ilman musiikkia. Pojasta, joka oli meidän aurinkomme ja elämämme keskipiste koko elämänsä ajan.

Tilaisuuksien onnistumisessa keskeinen rooli oli pojan rippipapilla. Hän on ihana ihminen, joka tekee työtään sydämellään ja sen huomaa jokainen läsnäolija. Tunnemme suurta kiitollisuutta hänelle. Ilman häntä eilinen päivä olisi ollut ihan erilainen. Olemme myös syvästi kiitollisia kaikille, jotka pitkän matkan takaa tulivat uuteen kotikaupunkiimme poikaa saattelemaan. Jos poika olisi vielä ollut itse paikalla, hän olisi sanonut, että nyt oli hyvä päivä.

Tässä musiikkia, jota tilaisuuksissa laulettiin ja esitettiin:
Laulu pojallemme orig. Prinsessalle
Niin kaunis on maa
Yksinäisen keijun tarina
Mestaripiirros

Ensimmäisessä laulussa lauletaan: "ethän pelkää". Kun kysyin pojalta, pelkääkö hän kuolemaa, hän myönsi pelkäävänsä. Yritimme isänsä kanssa rohkaista häntä ja kertoa, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ymmärrän, että varmasti häntä kovasti pelotti.

"Niin kaunis on maa" sopi puolestaan hienosti, sillä sää oli mitä mainioin ja kirkon ja seurakuntasalin ikkunoista näkyi auringossa kylpevä syksyn väriloisto. "Poissa on ystävä kallehin".

"Yksinäisen keijun tarina" kertoo siitä, miten meidän pitäisi rakastaa toinen toisiamme ja kantaa toinen toistamme vaikeiden aikojen yli. Poika oli mitä rakastavin persoona. Hän kertoi päivittäin meille, miten meitä rakasti. Hän oli yksinäinen keiju, joka oli liian hyvä tähän maailmaan.

"Mestaripiirros" puolestaan kertoi pojasta ja aina kun hän sen kuuli, poika sanoi, että nyt tulee se hänen laulunsa. Hän jos kuka oli mestaripiirros vailla vertaa. Omassa vajavaisuudessaan kovin täydellinen persoona. Rakkauspakkaus.

Elämämme jatkuu tässä uudessa ajanlaskussa. Ikävä lyö välillä lujaa rintaan. Ehkä noihin lyönteihin pikkuhiljaa tottuu, eivätkä ne satuta enää niin kovaa.

Vaikka silloin pojan sairastaessa ja tätä blogia aloittaessani tiesin pojan kuolevan ja aavistelin kantavani 15.5.2017 alkaen mukanani elämänsurua, se oli kuitenkin vain aavistusta tulevasta. Nyt se on konkretisoitunut pojan tyhjäksi jättämän paikan myötä. Enkä olisi voinut parempaa nimeä valita blogini nimeksi. Tämä on koko elämän kestävä suru.



Suositut tekstit