Uneen aika vaipuu...

Viikon loma kuluu varsin nopeasti. Kotiinlähdön aika on koittamassa. Poikaa on ihan hirveästi ikävä. Sitä ikävää ei helpota se, että kadun kitaravirtuoosi soitteli Albinonin Adagiota ja heti perään Eric Claptonin Tears in Heaven. Istuin kuuntelemassa kyynelten valuessa.

Kävimme syömässä viimeisenä reissuiltana ja katselimme auringon laskua. Aallot olivat korkeita ja löivät rantaan. Niitä katsellessa tajusin niiden lyöneen rantaan jo kauan ennen ihmisten tuloa tuolle rannalle. Ne myös tulevat jatkamaan vielä senkin jälkeen kun kaikki ihmiset on maapallolta kadonneet. Siinä ajatuksessa oli jotain lohdullista, koska se sai jotenkin mittasuhteet paikoilleen. Pojan kuolema, toisten lasten kuolemat, äitien ja isien kuolemat, rakkaiden ihmisten kuolemat, ihmisten kokema yksinäisyys, suru ja ikävä näyttivät jotenkin pienemmiltä siinä suuren meren äärellä. Kuin jokainen aalto olisi kertonut ikiaikaista tarinaansa siitä, miten mitätön, lyhyt ja katoava ihmisen elämä on.