Sairauden varjoissa

Elämämme sairauden varjoissa jatkuu. Pojan isällä on nyt neljä hyvin mennyttä sytostaattijaksoa takanaan ja viikon kuluttua hän menee kantasolusiirtoon. Toimenpide on hoidettavalle todella raskas ja rankka, tiedämme sen kokemuksesta, onhan tämä hänelle jo toinen kerta. Toipuminen tulee viemään kuukausia. Isoja riskejäkin siihen liittyy.

Kun pojan isä edellisen kerran oli tuossa hoidossa, pojalla oli isästä kova huoli ja hän pelkäsi isän kuolevan. Eipä silloin käynyt edes aavistuksena mielessä, että poika itse kuolisi ennen isäänsä. Silloin meillä kuitenkin jo puhuttiin kuolemasta ja poika ymmärsi sen, että jokainen ihminen on kuolevainen.

Isä oli pojalle maailman tärkein ihminen. Minä tulin kakkosena. Tuleva hoito ei pojan isää paranna kokonaan. Sen avulla toivottavasti saamme kuitenkin lisää aikaa.

Olen paljon miettinyt aikakäsitettä, nimenomaan elämään liittyvää aikaa. Joskus todella lyhytkin elämä voi olla paljon enemmän merkityksellinen kuin toisen pitkä elämä. Elämän mittaa ei saisi mitata vain pituuden mumaan, sen mittaksi pitäisi ottaa aina myös syvyys ja leveys. Jonkun lyhyt elämä voi jättää jäljen todella laajalle ja syvälle. Pojan elämällä oli vaikutuksia laajalti, moneen maahan. Hänen elämäänsä sisältyi paljon hienoja kokemuksia. Hänen vakiolauseitaan oli "Tämä se on elämää" ja "Hyvin menee, mutta menköön". Se, missä olimme erityisen onnekkaita, oli se, miten pojan elämään mahtui kohtaamisia hyvien ihmisten kanssa. Opettajat, terapeutit, ohjaajat, ihan huipputyyppejä. Ja sairauden aikana hoitohenkilökunta oli omaa luokkaansa.

Nyt pojan isä lähtee huippuammattilaisten hoitoon. Luotamme siihen, että hoito on parasta, mitä Suomessa on saatavilla. Jatkamme elämää yksi hengenveto kerrallaan, yksi päivä kerrallaan. Se on ainoa tapa tehdä elämän mittaista matkaa.





Missä suru sijaitsee?

Surun voi tuntea kehossaan. Se lamauttaa. Pojan kuolemaa seuranneet kuukaudet menivät minulta täysin ohi, ei juuri mitään muistikuvia siltä ajalta. Ei myöskään sairauden alkuajalta. Mielessäni pyöri vain se, että pitää muistaa hengittää. Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Hengitä. Jos ei jaksa pitää silmiä auki, pidä ne kiinni.

Kun katselee pieniä koululaisia, näkee, miten ilo sijaitsee heillä jaloissa. Hyppeleviä, keveitä askeleita. Minulla suru meni jalkoihin myös. Pojan sairastaessa mursin ensin nilkkani, sen jälkeen alkoivat polvet ja nivelet kipuilla ja askel madaltui laahustamiseksi.

Iltaisin ja öisin unta odotellessa suru tuntui (ja tuntuu yhä) painona rinnan päällä. Vanne rinnan ympärillä kiristyy aina niinä hetkinä, kun suru voimistuu. Pojan kuoltua suru muuttui pahoiksi rytmihäiriöiksi, joihin sain lääkityksen. Lääkkeestä huolimatta rytmit kulkevat surun voimakkuuden kanssa käsi kädessä.

Ja kun suru pyrkii säännöllisesti itkuna ulos silmistä, sain pari viikkoa sitten kahden erillisen etenevän sokeuttavan silmäsairauden diagnoosin. Toisen hoito vaikeuttaa toista, joten lääkärin mukaan ei kannata hoitaa tässä vaiheessa kumpaakaan. Mietin vain kumpi enemmän vaikuttaa, itketyt vai pidätetyt kyyneleet.

Suru on siis asettunut kehooni kokonaisvaltaisesti. Ennen tätä surua näitä sairauksia ei ollut. Vaikka suru itsessään ei ole sairaus, se näyttää tuovan sairauksia tullessaan. Suru on asettunut kehooni. Se asuu siinä koko loppuelämäni.



Suositut tekstit