Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä.
Mielessäni on usein pyörinyt yhden isän epätoivoinen kysymys lapsensa menettäneiden tapaamisessa: "Miten tästä voi selvitä?". Mikä on selviämistä? Entinen elämä, jota elettiin lapsen kanssa ei koskaan enää palaa. Onko se selviämistä, että oppii elämään sitä uutta arkea, ilman lasta? Suru lyö vanhemman kanveesiin. Onko se selviämistä, että nousee ja pystyy jatkamaan elämäänsä, surusta huolimatta? Ulkopuoliset lakkaavat puhumasta kuolleesta lapsesta. Onko se selviämistä, että vanhempikin unohtaa lapsen ja lakkaa hänestä puhumasta? Ulkopuolisen silmissä näin varmaan voisi olla.
Tosiasia on se, että vanhempi ei koskaan unohda lastaan. Eikä lakkaa ainakaan sisäisesti hänestä puhumasta. Se, että ei ääneen puhu hänestä mitään, ei tarkoita, etteikö vanhempi ajattelisi lastaan. Minulle on tärkeää saada sanoa lapsen nimi ääneen ja toivon, että muutkin sanovat hänen nimensä. Lapseni ovat mukanani jokaisessa päivässä. Sekä elävä että kuollut lapsi.
Tosiasia on sekin, että suru on rakkautta lapseen ja se ei koskaan katoa. Se onneksi tuntuu muuttavan muotoaan vuosien kuluessa ja ikäänkuin pyöristyy kipeimmiltä osiltaan hieman. Selviämistä lienee sekin, että oppii tämän surun kanssa elämään. Antaa sen tulla välillä enemmän kiinni ja antaa sen olla taka-alalla silloin, kun se siellä on. Surun alkumetreillä olijalle sanoisin, että jaksa yksi päivä kerrallaan, yksi henkäys kerrallaan. Jonakin päivänä tulee se hetki, että hengität vähän helpommin. Minä en halua surustani enää edes luopua. Se on siteeni kuolleeseen lapseeni ja haluan siitä pitää kiinni.
Elämässämme olemme tehneet muutoksia. Jätimme vanhan kodin ja muutimme toiseen paikkaan. Muutos teki hyvää, koska pohjan huone oli aina pojan huone, vaikka miten sitä kalustimme. Joku toinen haluaa säilyttää huoneen. Sekin on ok. Meistä jokainen tekee siten, miten kokee itselle parhaaksi tavaksi. Meille muutto selkeästi piristi meitä molempia.
Työpaikallani en ole ollut iloisin yksilö..En ole viihtynyt siellä enää pitkään aikaan. Vuosien etätyö teki myös osansa, tunsin jääväni täysin työporukan ulkopuolelle. Niinpä päätin jättää tehtävän ja hakeuduin muualle töihin. Aloitan muutaman viikon kuluttua uudessa paikassa. Siellä on ennestään tuttuja ihmisiä, joten uskon solahtavani sujuvasti työyhteisöön. Olen jopa toiveikas, että löydän siellä työn iloni takaisin.
Ehkä siis tässä kohtaa, yli neljä ja puoli vuotta pojan kuoleman jälkeen voin todeta, että olen selvinnyt. Mitä sillä ikinä kukaan tarkoittaakaan.
