Käpy -lehden artikkeli "Resilienssi"

Sain ensimmäisen Käpy -lehden kotiin. Sen sisältö kolahti. Löysin sieltä vertaisiani, surun kanssa eläviä ihmisiä. Erityisesti tykästyin Miia Valennon kirjoittamaan artikkeliin Resilienssi. Lainaan tähän pienen osan hänen tekstiään:

"Miten sä voit selvitä siitä? En mä vaan pystyis. Tällaisen lausahduksen kuulin useamman kerran, kun tulin tutuksi lapsen menetyksen kanssa. Päässäni soi aina sama vastakysymys: Onko minulla muita vaihtoehtoja? Voin elää tai voin kuolla. Sittemmin olen tullut ajatelleeksi, että elääkin voi monella tapaa. Menetyksen kokenut voi  jatkaa elämäänsä kaukana entisestä psyykkisen ja fyysisen toiminnan tasostaan.

Fysikaalisissa tieteissä materiaali tai objekti on resilientti, mikäli se palautuu alkuperäiseen muotoonsa ja kokoonsa taivutuksen tai venytyksen jälkeen. Puhuttaessa ihmisistä, sillä viitataan kykyyn kimmota tai palautua takaisin toimintakykyisyyteen vastoinkäymisen jälkeen.

Tekijöitä, jotka ylläpitävät hyvää resilienssiä ovat mm. seuraavat: realistinen optimismi, sitkeys, myönteinen tunne-elämä, ulospäinsuuntautuneisuus, luovuus, itsekontrolli, kiitollisuus, terveys, pelkojen kohtaaminen, hengellisyys, sosiaalinen tuki, kognitiivinen ja emotionaalinen joustavuus, aivojen muokkautuvuus sekä merkityksen ja tarkoituksen anto koetulle vastoinkäymiselle."

Tuo ensimmäinen kappale on niin totta. Meiltä on kysytty monta kertaa, miten me jaksamme miehen kanssa. Me olemme sanoneet, että ei ole vaihtoehtoja kuin jaksaa vain. Eri päivät sisältävät eri määrän jaksamista.

Minä tiedän jo nyt, että en koskaan tule olemaan se sama ihminen, joka olin vielä reilu vuosi sitten.
Osittain olen, mutta osaksi olen jotain muuta. Samalla tavalla kuin elämämme on jotain muuta, mitä se oli vielä reilu vuosi sitten.

Silti ajattelen, että minä selviän tästä kyllä, koska muutkin ovat selvinneet vastaavasta tilanteesta.
Jalostaako suru ihmistä? Epäilen. Toki se asettaa asioille ihan uudet arvotukset.

Kirjoitan tätä palattuani töistä kotiin. Poika on nukkumassa ja lepäämässä. On nukkunut nykyään päivittäin päiväunia. Kävi tänään koulussa olemassa, musiikkitunnilla muiden kanssa. Voi sitä iloa, kun sai olla siellä.

Tärkeitä ja ei niin tärkeitä asioita

Tärkeää on kuulla ja nähdä. Tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tuntea auringon säteet iholla, kuulla lintujen laulu, haistaa tuomen kukkien ja kielojen tuoksu. Tärkeää on olla läsnä jokaisessa hetkessä. Olla läsnä myös läheiselle, silloin kun rakas ihminen on siinä. Kunnioittaa toisen ihmisen oikeutta olla juuri hän. Hän ei ole minun elämäni jatke vaan oman elämänsä haltija.
Tärkeää on osata olla kiitollinen. Vain kiitollinen mieli pystyy kokemaan onnen. Tärkeää on myös rakastaa, sillä mikään ei ole suurempaa kuin rakkaus. Tärkeää on myös olla armollinen itselleen ja läheisille.

Tärkeää ei ole hankkia tavaroita ja rahaa. Tärkeää ei ole näyttää kauniilta ja pukeutua kalliisiin merkkivaatteisiin. Tärkeää ei ole uhrata kaikkea tarmoa ja aikaa työlle. Ei myöskään ole tärkeää tietää kaikesta kaikki. Tärkeää ei ole tavoitella koko ajan jotain parempaa ja enemmän, sillä se tie vie elämästä ilon.

Poika on ollut koko elämänsä meidän keskipisteemme. Se Kaikkein Tärkein. On sitä tällä hetkellä vieläkin enemmän. Poika on syntymällään, olemuksellaan ja  elämällään opettanut meille kaikkein eniten sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Tulevaisuudessa poika opettaa meille jotain myös kuolemasta. Sekin on tärkeää.

Äitienpäivä, joka tulee sittenkin

Vuosi sitten äitienpäivänä emme vielä tienneet pojan sairautta. Istuimme porukalla pöydän ääressä ja olin todella onnellinen uudesta elämästämme uudessa kaupungissa. Pojalle oli varattuna seuraavaksi päiväksi lääkärille aika, koska oli ollut jonkin aikaa outoja oireita: ruokahaluttomuutta ja väsymystä. Poika alkoi jättää ruokaa osittain syömättä, kun aikaisemmin piti toppuutella santsiannoksia. En osannut ajatella, millainen mörkö nurkan takana odotti. Isänsä haki pojan koulusta puolilta päivin ja suuntasi lääkäriin. Soitti sitten minulle töihin, että komennettiin suoraan sairaalaan. Sillä tiellä olemme kuluneen vuoden sitten olleet.

Viime kesänä olin melko toivoton ja kuvittelin pojan kuolevan vuoden sisään. Sinnittelijä on kuitenkin yhä täällä.

Pojan kunto on keuhkokuumeen jälkeen ollut melko kehno. Lyhyt matka rantaan veneelle vaatii useamman lepotauon kivellä istuen. Jäätelöt ja leivonnaiset jäävät lautaselle. Fantomalt-ravinnetta on piilotettu veteen ja mehuun. Morfiinia menee nykyään melko säännöllisesti. Päiväunet kuuluvat normaaliin päivärutiiniin, vaikka yöunetkin lähenevät 12 tuntia. Poika on tosi väsynyt.

Huomenna saamme vielä viettää äitienpäivää pojan kanssa. Alan pikkuhiljaa löytää takaisin menettämäni kiitollisuuden elämälle. Osaan olla kiitollinen siitä, että saamme olla vielä yhdessä.

Lapsuudenystäväni kävi miehensä kanssa kyläilemässä. Hän työskentelee hoitoalalla ja on opiskellut myös saattohoitoa. Hän kertoi, että työssään hän on huomannut, että sairaalta monta kertaa viedään hyvä kuolema pois kieltämällä tilanne. Omaiset eivät kykene näkemään tai myöntämään tilannetta, jossa läheinen on kuolemassa. On helpompi kieltää kuolema kuin kohdata se.

Puhuimme myös siitä, kumpi tapa menettää läheinen on helpompi: äkkilähtö vai tämä meidän tilanteemme, jossa on aikaa sopeutua. Molemmissa on puolensa. Äkkilähdössä voi ajatella, että läheisen ei tarvinnut kärsiä, itselle se taas voi olla shokeeraava tilanne. Tällaisessa meidän tilanteessa taas voi totutella menetykseen, mutta joutuu sivusta katsomaan, miten läheisen voimat vähenevät ja kipu ja kärsimys tulevat osaksi päiviä. Silti on onnellinen niistä päivistä, joita vielä saa olla yhdessä.

Tämä huominen äitienpäivä on minulle hyvin tärkeä päivä. Minulla on vielä tämä poika viettämässä sitä kanssani. Seuraavana vuonna todennäköisesti ei enää ole.

Small Talk - saisinko mieluummin olla hiljaa, kiitos!

Vähemmän tuttujen ihmisten kanssa joutuu välillä tilanteisiin, joista toivoisi pääsevänsä karkuun mahdollisimman nopeasti. Pitäisi ystävällisesti jaksaa puhua niitä näitä, ilmoista ja muista. Kun ei ihan jokaiselle jaksaisi alkaa kertoa, mitä oikeasti kuuluu. Toisaalta välillä on rasittanut sekin, kun joku, joka tilanteen tietää, alkaa puhumaan toivosta ja paranemismahdollisuuksista. En millään jaksaisi alkaa vakuuttelemaan todellisen tilanteen vakavuudesta. Olen noissa tilanteissa yrittänytkin ajatella, että ko. ihminen ei pysty itse käsittelemään kuoleman varjon läsnäoloa ja yrittää siksi sitä kieltää. Voisi kyllä pitää nuo paranemistoiveajattelunsa omana tietonaan. Minua ne eivät lohduta, päinvastoin.

Kampaajalla istuin hiusten leikkauksen ajan. "Onko teillä kesäsuunnitelmia?", kyselee ystävällisesti hän. "Eipä meillä kummempia", sanon ääneen, vaikka ajatuksissani jatkoin lausetta: "Kun on syöpäpotilas kotona, niin eipä sitä sen kummempia pysty suunnittelemaan." Seuraavaksi kysyi, onko kesällä juhlia tulossa. Vastasin, että eipä ole tiedossa. Ja jälleen jatkoin ajatuksissani: "ellei sitten pojan hautajaiset tule jo kesällä."  Kyseli lapsista, montako ja mitä sorttia. Kerroin, että kaksi poikaa, joista toinen vielä kotona. Ja ajatuksissani jatkoin jälleen lausetta :"eikä koskaan tule omillaan asumaankaan, kuolemaansa asti kotona." Sitten sain vaihdettua kampaajan juttelun euroviisuihin.

Huh, miten tukalaa, varsinkin kun itku vaanii noissa tilanteissa silmien takana.

Poika oli ultrassa ja saatiin jälleen pillerit kotiin. Ultrassa ei suurempia muutoksia edelliseen ollut havaittavissa, joten vielä viimeinen satsi aikaisemmin käytettyjä pillereitä lähtee menemään maanantaina. Se onkin sitten 17. sytokuuri. Annos on hieman kevennetty, koska edellisen vastaavan jälkeen veriarvot oli nollissa, jouduttiin tankkaamaan sekä tromboja että punasoluja ja kasvutekijääkin pistettiin.  Kesäkuun alussa magneettikuvalla nähdään tarkemmin, vieläkö taudin eteneminen on vähäistä vai onko jossain havaittavissa jo suurempia muutoksia. Hoito magneettikuvan jälkeen on täysin auki. Tämä hoitovaihe päättyy tähän 17. kuuriin. Onneksi vastetta on saatu ja kasvainten kasvu on ollut hyvin vähäistä.

Hienosta säästä on nautittu ja viety poikaa ulos päivittäin. Tänään olisi tarkoitus käydä soutelemassa kotirannassa. Ehkä pyörätuoliretkikin, ainakin lyhyt sellainen. 

Päivien katoavaisuus

Päivät kuluvat todella nopeasti, niistä tulee viikkoja, jotka suhahtavat ohi eletyiksi päiviksi. Onko mitään keinoa pysäyttää tai hidastaa ajan kulumista?

Jokainen päivä vie meistä jokaista lähemmäksi omaa kuolemaamme. Pojan kohdalla se vain tarkoittaa niin kovin lohduttoman vähän päiviä jäljellä.

Vapun aaton vastaisena yönä poika herätti minut ja valitti kipua. Hain morfiinia ja odotimme, että se auttaisi. Vaan nyt ei auttanutkaan. Koska olen puolittanut kerta-annokset, annoin vielä toisenkin morfiinin ja jälleen odotimme. Ei auttanut. Poika irvisteli kivusta. Eipä siinä sitten muuta kuin ensin soittamaan osastolle ja sen jälkeen suuntaamaan sinne. Poika lähti mielellään. Sairaalassa antoivat lisää kipulääkkeitä, lääkäri tutki ja mitään selkeää syytä ei jälleen löytynyt. Kipu oli nyt kyljen lisäksi myös ylävatsalla. Kipu meni ohi ja poika jäi nukkumaan, kun me pojan isän kanssa raahauduimme takaisin kotiin piipahtamaan unten mailla ennenkuin minä lähdin töihin ja isä pojan kaveriksi osastolle.

 Vappuaatto oli osastolla pojalle kiva, varsinkin kun kipu oli kadonnut. Sieltä sai ilmapallon, simaa ja munkkeja (joista poika otti yhdet suulliset) ja myös taikuri oli siellä käymässä.

Vappuna sitten sateesta huolimatta kuljetettiin poikaa pyörätuolilla vapputorilla, koska sinne niin kovin halusi mennä. Ja sateesta huolimatta pojan hymy valaisi päivän oikein kirkkaaksi ja mukavaksi päiväksi. Monta kertaa vielä kotonakin muisti mainita, miten mukavaa oli käydä vapputorilla.

Yhtenä päivänä poika kävi piipahtamassa koululla. Se oli pojalle todella tärkeää ja mukavaa myös.
Hän näki koulukavereitaan hetken aikaa ja sai olla siellä kouluympäristössä tekemässä opettajan kanssa tehtäviä. Opettajahan on koko lukuvuoden käynyt säännöllisesti meillä kotona poikaa opettamassa.

Näissä arkisisissa kuvioissa päivät kuluvat, tulevat ja menevät. Vilahtavat silmien ohi. Nämä ovat päiviä, jotka pitäisi painaa sydämeensä ja muistaa elämän loppuun asti. Miten ohikiitävän hetken saa talletettua? Miten tuokion saa säilöttyä kirkkaaksi kuvaksi?