Jokainen päivä vie meistä jokaista lähemmäksi omaa kuolemaamme. Pojan kohdalla se vain tarkoittaa niin kovin lohduttoman vähän päiviä jäljellä.
Vapun aaton vastaisena yönä poika herätti minut ja valitti kipua. Hain morfiinia ja odotimme, että se auttaisi. Vaan nyt ei auttanutkaan. Koska olen puolittanut kerta-annokset, annoin vielä toisenkin morfiinin ja jälleen odotimme. Ei auttanut. Poika irvisteli kivusta. Eipä siinä sitten muuta kuin ensin soittamaan osastolle ja sen jälkeen suuntaamaan sinne. Poika lähti mielellään. Sairaalassa antoivat lisää kipulääkkeitä, lääkäri tutki ja mitään selkeää syytä ei jälleen löytynyt. Kipu oli nyt kyljen lisäksi myös ylävatsalla. Kipu meni ohi ja poika jäi nukkumaan, kun me pojan isän kanssa raahauduimme takaisin kotiin piipahtamaan unten mailla ennenkuin minä lähdin töihin ja isä pojan kaveriksi osastolle.
Vappuaatto oli osastolla pojalle kiva, varsinkin kun kipu oli kadonnut. Sieltä sai ilmapallon, simaa ja munkkeja (joista poika otti yhdet suulliset) ja myös taikuri oli siellä käymässä.
Vappuna sitten sateesta huolimatta kuljetettiin poikaa pyörätuolilla vapputorilla, koska sinne niin kovin halusi mennä. Ja sateesta huolimatta pojan hymy valaisi päivän oikein kirkkaaksi ja mukavaksi päiväksi. Monta kertaa vielä kotonakin muisti mainita, miten mukavaa oli käydä vapputorilla.
Yhtenä päivänä poika kävi piipahtamassa koululla. Se oli pojalle todella tärkeää ja mukavaa myös.
Hän näki koulukavereitaan hetken aikaa ja sai olla siellä kouluympäristössä tekemässä opettajan kanssa tehtäviä. Opettajahan on koko lukuvuoden käynyt säännöllisesti meillä kotona poikaa opettamassa.
Näissä arkisisissa kuvioissa päivät kuluvat, tulevat ja menevät. Vilahtavat silmien ohi. Nämä ovat päiviä, jotka pitäisi painaa sydämeensä ja muistaa elämän loppuun asti. Miten ohikiitävän hetken saa talletettua? Miten tuokion saa säilöttyä kirkkaaksi kuvaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.