Voiko unohtaa - pitääkö unohtaa?

Mieleen on piirtynyt pojan viimeiset hetket kristallinkirkkaiksi kuviksi. Se, miten hänen oli vaikea viimeisenä iltana hengittää ja miten kysyimme, haluaisiko hän nukkua, niin ei tunne pahaa oloaan. Ja hän nyökkäsi. Ja sitten hänet vaivutettiin uneen. Makasin pojan vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja nukahdin omaan sänkyyni.

Jossain vaiheessa havahduin kuin poika olisi liikuttanut peukaloaan kädessäni. Kysyin hoitajalta, nukkuuko poika varmasti ja hän vakuutti pojan nukkuvan. Olin kuvitellut liikkeen. Sen jälkeen nukahdin uudelleen. Kunnes pojan isä tönäisi minut hereelle ja tajusin hoitajan sanovan, että sydäntä ei tunnu. Pojan hengitystä ei kuulunut, mutta sitten hän vielä kaksi kertaa veti henkeä. Sen jälkeen syvä hiljaisuus. Poika oli kuollut. Sydän oli pysähtynyt. Hengitys oli lakannut. Iho kylmeni nopeasti.

Nämä tapahtumat pyörivät päässä päivittäin omana filminauhanaan. Höystettynä sillä suurella avuttomuuden ja voimattomuuden tunteella, kun en pystynyt lastani pelastamaan ja auttamaan. Voimme vain katsoa vieressä, miten elämä hiipuu pois. Se on niin väärin, ei siihen pidä kenenkään äidin ja isän joutua.

Se ihana nauru ei enää kuulu. Poika ei enää tule halaamaan ja hieromaan nenäänsä omaani. Ei pyydä hieromaan jalkojaan. Ei käperry kainaloon lauantaiaamulla. Ei käske mennä pois telkkarin edestä, kun pelaa Wii-peliään. Ei silitä karvakavereita. Ei löntystä jalkojaan laahaten ja kädestä kiinni pitäen kävelyretkillämme. Ei vietä joulua eikä syntymäpäivää. Ei ole tekemässä äitienpäiväkakkua isänsä kanssa. Niin kovin paljosta jouduin pojan mukana luopumaan. Ihan liian paljon menetin pojan mukana.

Silti elän ja aika kuluu eteenpäin. Nyt on mennyt 68 päivää ilman poikaa. Mitenkähän kauan tuo viimeisten hetkien filmi jatkaa pyörimistään? Miten sen saisi työnnettyä taustalle ja pystyisi alkaa muistelemaan poikaa sitä edeltäviltä vuosilta - elämää sisältäviä päiviä kuoleman päivän sijaan? Ehkä se aika vielä joskus tulee. Nyt on vielä tämän aika. Voimattoman surun aika.

Kuva: Niko Paulanne

Pahin elämäsi päivä?

Jos minulta kysytään elämäni pahimpia päiviä, pystyn ne luettelemaan päivän tarkkuudella. Kaikkein pahin päivä on 20.5.2017, kun istuimme mieheni kanssa sairaalan neuvotteluhuoneen sohvalla kuulemassa pojan diagnoosin ja tajusin tilanteen toivottomuuden. Se päivä vei entisen elämäni ja entisen minäni pois ja tilalle tuli toinen elämäni ja muuttunut minäni. Toiseksi kauhein päivä oli 22.9.2018, kun otin käteeni pojan kylmenneen käden, hänen hengityksensä pysähdyttyä tuntia aikaisemmin. 

Sitä edeltävässä elämässä oli paha päivä myös se, kun äitini kuoli ns. seisovilta jaloiltaan aneurysman puhjettua. Ja yksi joulunaluspäivä on jäänyt myös mieleen, kun ex-mieheni ryyppyretkeltään poikkesi hakemaan lisää rahaa, mutta ei saanut sitä nyrkistäni kaivettua ulos ja tein lopullisen päätöksen hakea avioeroa. Ja melko kamala päivä oli myös se, kun pojan isä sai diagnoosin myeloomasta. Se päivä oli 2.1.2012. Sitä ennenkin olin kyllä jo tajunnut, että jotain vakavaa on tulossa ja itkenyt yksin autoillessani - kotona ei sopinut pelkoaan näyttää.

Jos olet sitä mieltä, että kärsimys jalostaa ihmistä, niin olet väärässä. Ihminen on ihminen myös kärsiessään. Perimänsä ja kokemansa summa. Ja sen jälkeen myös kärsimyksensä summa.

Jos olet sitä mieltä, että vaikeuksista selvinneet ihmiset ovat vahvoja ihmisiä, olet väärässä. Ihmisellä ei ole vaikeuksia kohdatessaan vaihtoehtoja. Mikä on selviämisen mitta? Silloinko on selvinnyt, kun jatkaa elämistään? Sekö on vahvuuden merkki? Mikä olisi vaihtoehto?

Kun 62 päivää on mennyt aamusta iltaan

Tänä iltana on kulunut 62 kokonaista päivää pojan kuolemasta. Monta auringon nousua ja auringon laskua. Yhteensä kaksi kuukautta ja kaksi kulunutta päivää sen molemmissa päissä on siitä, kun suukotin pojan otsaa hyvästiksi.

Poika on mielessä päivittäin. Ikävä on suuri. Päiviin mahtuu muutakin kuin surua ja ikävää, mutta silti ne ovat läsnä, osana olemista ja tekemistä. Pojan haudalla käynneistä on tullut säännöllinen tapa.

Vatsatautikin tuli ja meni. En voinut olla ajattelematta sitä, miten poika oksensi lähes päivittäin yli vuoden ajan. Oma tauti antoi periksi yhden vuorokauden kuluessa. Ei kannattanut yhtään valittaa. Poikakaan ei valittanut. Oksensi oksupussiin ja sanoi että kyllä tämä kohta menee ohi. Ja hetken kuluttua menikin ja poika jatkoi muita juttujaan. Sinnikäs kun oli.

Pojan koneella on valtava määrä videoita, joihin kuvasi itseään, soitteluaan ja jutteluaan. Koskahan me isänsä kanssa uskallamme ryhtyä niitä katselemaan ja kuuntelemaan? Jonkin aikaa pitää vielä kulua, että siihen pystyy.

Joulu on meillä aina valmisteltu ja koristeltu ja niin tehdään tänäkin vuonna. Joulusta tulee vaan hyvin erilainen, poika vietti sentään joulua kanssamme vuodesta 2002 alkaen. Muut lapset pitävät meille varmaan sopivasti seuraa, ettemme ihan kaikkia joulun pyhiä vietä kahdestaan. Uskaltaisikohan jouluna jo katsella noita videoita? Kuinkahan kipeästi ne viiltävät?

Uneen aika vaipuu...

Viikon loma kuluu varsin nopeasti. Kotiinlähdön aika on koittamassa. Poikaa on ihan hirveästi ikävä. Sitä ikävää ei helpota se, että kadun kitaravirtuoosi soitteli Albinonin Adagiota ja heti perään Eric Claptonin Tears in Heaven. Istuin kuuntelemassa kyynelten valuessa.

Kävimme syömässä viimeisenä reissuiltana ja katselimme auringon laskua. Aallot olivat korkeita ja löivät rantaan. Niitä katsellessa tajusin niiden lyöneen rantaan jo kauan ennen ihmisten tuloa tuolle rannalle. Ne myös tulevat jatkamaan vielä senkin jälkeen kun kaikki ihmiset on maapallolta kadonneet. Siinä ajatuksessa oli jotain lohdullista, koska se sai jotenkin mittasuhteet paikoilleen. Pojan kuolema, toisten lasten kuolemat, äitien ja isien kuolemat, rakkaiden ihmisten kuolemat, ihmisten kokema yksinäisyys, suru ja ikävä näyttivät jotenkin pienemmiltä siinä suuren meren äärellä. Kuin jokainen aalto olisi kertonut ikiaikaista tarinaansa siitä, miten mitätön, lyhyt ja katoava ihmisen elämä on.

Kun yksi on joukosta poissa

Päätimme pojan isän kanssa lähteä marraskuun pimeydestä viikoksi valoon ja aurinkoon. Ja täällä sitä ollaan, aurinkorannalla.

Vaikka miten yritämme toistaa toisillemme poikaa jäljitellen, että tämä se on elämää, ei iloa löydy samalla tavalla kuin ennen.

Poika loistaa kaikkialla poissaolollaan. Aamiaispöydässä, rannalla, kaduilla ja kaupoissa. Puistoissa poika tulee mieleen lasten leikkipaikoista. Ruokapaikoissa ranskiksista ja cokiksesta. Innokkaista lapsista vanhempiensa kanssa. Soitinkaupasta. Niin moni asia huutaa silmille ja sydämelle sitä, että poika ei ole kanssamme. Innokas reissuun lähtijämme puuttuu pienestä joukostamme.

Aallokon tuoksu, pauhu ja kauneus muistuttavat siitä, että poika ei ole kokemassa niitä kanssamme.

Surumme on läsnä, eikä päästä otteestaan.

Paikallisessa kirkossa sytytimme kynttilät pojalle.

Isänpäivää viettää monenlaisia isiä

Tämä isänpäivä on monelle isälle ensimmäinen isänpäivä ilman sitä omaa rakasta lasta. Se on sitä myös poikani isälle. Se, että lasta ei enää ole, ei tee isästä yhtään vähemmän isää. Monelle isälle tämä päivä on ensimmäinen oman lapsen kanssa.

Sanoin monta kertaa pojalle, että hän on todella onnekas, koska hänellä on maailman paras isä. Ja hän tiesi sen kyllä. Jos poika eläisi, hän sanoisi isälleen monta kertaa: "Onnea isi! Rakastan sinua. I love you. Jag älskar dig. Ich liebe dich. Isi kuulitko sinä. Rakastan sinua." Poika varmistaisi, onhan kakku varmasti hyvää isän mielestä. Pitäähän isä varmasti pojan antamasta lahjasta. Sohvalla poika painaisi päänsä isän olkapäätä vasten, kun istuisivat vierekkäin. Ja olisi onnellisen näköinen. Ja isäkin olisi onnellinen.

Olen kohdannut elämässäni myös sellaisen isän, joka nostaa lapsensa hiuksista ilmaan ja antaa piiskaa nokkosilla. Sellainen isä on tullut nähtyä, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa lapselleen, silti odottaa saavansa lapsensa käskytettäväkseen. Sellainenkin isä on elämässä ollut, joka joi vaikka lapsensa säästöpossun rahat. Niiden jälkeen kyllä tunnistaa hyvän isän. Jotta saisi kunnioitusta, täytyy ensin itse kunnioittaa. Myös lapsi ansaitsee sen, että tulee kuulluksi ja arvostetuksi omana itsenään. On isiä, jotka asettavat lapsen itsensä edelle. Ja on niitä, jotka asettavat itsensä lapsen edelle.

Pojan isoveli on hyvä isä lapselleen. Heitä on ilo katsoa yhdessä. Pojan isälle hänen lapsensa ovat kaikki kaikessa. Ja se kyllä näkyi ja näkyy. Nämä kaksi elämässäni vaikuttavaa miestä ovat loistavia isiä. Heille kummallekin haluan toivottaa sydämestäni hyvää isänpäivää:

Hyvää hyvien isien päivää!

Voisipa ajan kääntää kulkemaan taaksepäin

Kelloja siirrettiin taaksepäin reilu viikko sitten. Voisipa ihmiselämääkin kääntää taaksepäin. Mennä takaisin siihen aikaan, kun poika oli vielä terve ja onnellisina suunnittelimme elämäämme uudessa kotikaupungissa.

Ehkä myös niihin hetkiin olisi hyvä saada uusi mahdollisuus, kun toruin poikaa. Olisi monta turhaa kiirehtimistä ja torumista saanut jäädä tekemättä. Näin jälkikäteen omia virheitään näkee kovin selvästi. Poika niin kovin innokkaasti ja sinnikkäästi opetteli uusia asioita ja taitoja. Oli kiinni elämässä. Voi kun saisi edes yhden päivän vielä viettää pojan kanssa. Tai sen kellojen siirron sisältämän yhden tunnin. Kertoisin, miten paljon häntä rakastan.

Suru liimautuu ihoon ja sydämeen päivä päivältä. Yhtenäkään iltama en ole vielä itkemättä onnistunut nukahtamaan. Ikävä viiltää välillä kipeästi myös päiväaikaan. Poltamme kotona kynttilöitä päivittäin.

Toivoisin aikaa takaisinpäin myös miehen sairaudessa. Myelooman merkkiaineet pikkuhiljaa nousevat, lääkärit tosin sanovat tilanteen olevan yhä vakaa. Myelooma nousi näinä päivinä myös yleiseen tietoisuuteen Paavon vaimon sairastuttua siihen.

Myelooman aiheuttamien selkänikamien murtumien myötä mieheni menetti vajaat kuusi vuotta sitten seitsemän senttiä pituudestaan. Voi, miten kipeä hän olikaan! Ja terveyskeskuksen lääkäri kehotti puhelimitse potilasta näkemättä häntä lähtemään fysikaaliseen hoitoon. Lopulta yksityisen lääkäriaseman tekemän magneettikuvan avulla saatiin asiat etenemään.

Silloin poika oli kovin huolissaan isästään. Kysyi, kuoleeko isä. Silloin kerroin, että jokainen kuolee aikanaan, mutta että isää hoidetaan ja me toivotaan, että ei kuolisi vielä pitkään aikaan. Ja se riitti pojalle. Kun isä oli TAYSissa kantasoluhoidoissa monta viikkoa, käytiin välillä isää sairaalassa katsomassa. Silloin poika aina varmisteli minulta kysymällä paraneeko isä. Minä lupasin, että paranee. Ja elin toivon ja pelon ristiaallokossa.