Kun 62 päivää on mennyt aamusta iltaan

Tänä iltana on kulunut 62 kokonaista päivää pojan kuolemasta. Monta auringon nousua ja auringon laskua. Yhteensä kaksi kuukautta ja kaksi kulunutta päivää sen molemmissa päissä on siitä, kun suukotin pojan otsaa hyvästiksi.

Poika on mielessä päivittäin. Ikävä on suuri. Päiviin mahtuu muutakin kuin surua ja ikävää, mutta silti ne ovat läsnä, osana olemista ja tekemistä. Pojan haudalla käynneistä on tullut säännöllinen tapa.

Vatsatautikin tuli ja meni. En voinut olla ajattelematta sitä, miten poika oksensi lähes päivittäin yli vuoden ajan. Oma tauti antoi periksi yhden vuorokauden kuluessa. Ei kannattanut yhtään valittaa. Poikakaan ei valittanut. Oksensi oksupussiin ja sanoi että kyllä tämä kohta menee ohi. Ja hetken kuluttua menikin ja poika jatkoi muita juttujaan. Sinnikäs kun oli.

Pojan koneella on valtava määrä videoita, joihin kuvasi itseään, soitteluaan ja jutteluaan. Koskahan me isänsä kanssa uskallamme ryhtyä niitä katselemaan ja kuuntelemaan? Jonkin aikaa pitää vielä kulua, että siihen pystyy.

Joulu on meillä aina valmisteltu ja koristeltu ja niin tehdään tänäkin vuonna. Joulusta tulee vaan hyvin erilainen, poika vietti sentään joulua kanssamme vuodesta 2002 alkaen. Muut lapset pitävät meille varmaan sopivasti seuraa, ettemme ihan kaikkia joulun pyhiä vietä kahdestaan. Uskaltaisikohan jouluna jo katsella noita videoita? Kuinkahan kipeästi ne viiltävät?