Tunnelmia tunnelimatkalta

Silloin alkuun, kun tämä matkamme alkoi, syöksyimme tunneliin ja ympärillä oli kova meno päällä. Oli samaan suuntaan menijöitä ja oli vastaantulijoita. Vauhti oli välillä kova. Alkumatkasta minulla ei ole juurikaan muistikuvia. Yksi etiäinen tuli mieleeni yhtenä päivänä, kun menin bussilla sairaalan ohi. Muistin, miten aamuisin menin bussilla osastolle ja miten poika yleensä vielä nukkui siellä ja herättyään tervehti iloisesti hymyillen. Tuona hetkenä minun tuli kova ikävä niitä aamuja.

Matkamme tunnelissa jatkuu, vaikka poika jäikin kyydistä matkalla pois. Nyt tunnelissa on kovin hiljaista. Silloin tällöin tulee joku vastaantulija nopeasti ohi mennen ja yksittäinen samaan suuntaan menijä. Muuten matkaamme hiljaisuudessa eteenpäin. Tunnelin maisemat ovat päivästä toiseen hyvin samanlaisia. Ei juuri mitään, mikä innostaisi tai kiinnittäisi huomiota. Eteenpäin on ainoa suunta, mihin voimme matkustaa. Takaisin ei ole paluuta. Tiedän, että jossain tunnelin ulkopuolella on maailma, jossa kaikki jatkuu kuten ennenkin. Se tuntuu vieraalta ja kaukaiselta maailmalta. Ehkä kuitenkin jonain päivänä  huomaamme olevamme enemmän kiinni siinä maailmassa kuin tässä surun tunnelissamme. Toistaiseksi tunnelimatka jatkuu.

Kun kuolema käy lähellä

Silloin, kun kuolema käy lähellä, sen vaikutus tuntuu kauan ja kovasti. Se  romuttaa turvallisuuden tunteen ja myös tunteen siitä, että elämää voi suunnitella tai hallita. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa. Tämän tajuaminen saa asioihin erilaiset mittasuhteet, mitä niillä ehkä aikaisemmin on ollut. Se saa aikaan myös uusia pelkoja, koska tajuaa, että kukaan tai mikään ei ole turvassa. Ja salamakin voi iskeä kahdesti samaan paikkaan.

Niinpä olen alkanut pelätä oman terveyteni puolesta. Rytmihäiriöt, vatsakivut, suonikohjut. Lähteekö veritulppa. Jaksaako sydän vai pysähtyykö. Onko vatsassa syöpä. Kauanko jaksaa huonoilla yöunilla.
Myös terveeltä vaikuttavien julkkisten kuolemat pysäyttävät miettimään sitä, miten kuolema voi tulla ja yllättää. Minutkin. Sinutkin. Hänetkin. Lapsetkin.

Silti oman kuoleman ajatteleminen on kuitenkin pienempi pelko kuin se, että pelkää muiden lähellä olevien kuolemaa. Mistä löytää voimat siihen, jos läheltä toinenkin rakas katoaa? Pelko siitä, että muutkin lapset tai lapsenlapsi sairastuvat vakavasti. Tai sattuu jokin onnettomuus. Tai että puolison sairaus aktivoituu vauhdilla.

Oman kuoleman ajatteleminen on itseasiassa kuin ajattelisi kaukaista ystävää, joka joku päivä saapuu. Ei liian pian, että ehtii valmistautua, mutta joku päivä kuitenkin. Yhtään tyhjää tuolia en kuitenkaan haluaisi ympärilleni.

Tänään on kansainvälinen lasten syövän päivä. Sylva ry tekee ansiokasta työtä syöpään sairastuneiden lasten ja nuorten ja heidän perheidensä hyväksi.  Lisää Sylvan vuosittaisesta  tuolitapahtumasta löytyy tästä linkistä. Se on melko pysäyttävä. Kiitos, Sylva ry.