Poika kuoli kaksi vuotta sitten syyskuussa. Silloin tuntui, kuin koko elämä olisi seisahtunut ja pysähtynyt siihen hetkeen. Silti elämä on jatkunut. Toisina päivinä kevyemmin ja toisina päivinä raskaammin askelin ja mielin.
Tänään havahduin tähän koronaelämän tuomaan lisäpiirteeseen, vähäisiin kontakteihin, etätyöhön ilman työkavereita, kotona olemiseen kyllästymiseen asti. Mieleeni tuli, että elän aivan kuin näennäiselämää. Olen kuin sätkynukke, joka nousee aamuin, menee nukkumaan iltaisin ja päivät seuraavat toisiaan tyhjinä ja mitäänsanomattomina.
Olemme pojan isän kanssa yrittäneet käydä ulkoilemassa säännöllisesti. Pimeyteenkin olemme sitkeästi lähteneet. Silti tuntuu siltä, että kaikki, mitä teemme on jotenkin näennäistä ja minä itse katoan jonnekin, tuohon kaiken nielevään pimeyteen. Kuin elämä olisi jossain muualla. Menneisyydessäkö? Tulevaisuudessako? Olen kuin tyhjä kuori, joka raahautuu päivästä toiseen, odottaen sitä, että parempi aika koittaa ja valo voittaa. Jaksankohan kevääseen, vai tuleekohan se aamu, etten pääse ylös sängystä suorittamaan elämää. Aika näyttää.
