Syöpä, syöpä, syöpä, syöpä....

Jos et vielä tunne ketään syöpään sairastunutta, niin älä huoli. Se päivä koittaa vielä. Syöpä lisääntyy koko ajan. Joka kolmas saa syövän tilastojen mukaan.

Älä luule, että omilla toimillasi voit välttää syövän. Vain murto-osa syövistä johtuu elintavoista. Nuoruus ei myöskään ole tae siitä, että ei voisi tulla syöpää. Lapsetkin sairastuvat syöpään, kaiken ikäiset sairastuvat syöpään. Elämässä ei ole terveystakuita, eikä sitä voi hallita.

Kuusenkerkät, pahkat tai viherjuomat eivät paranna syöpää. Ei tahdonvoimakaan.  Eivät aina maailman johtavien syöpäklinikoiden hoidotkaan.

Me suomalaiset olemme pieni murto-osa maailman väestöä, meillä on silti maailman parhaat hoidot ja maailman edullisimpaan hintaan. Jossain päin maailmaa valitaan kodin myynnin ja kuoleman välillä ja jos velkavankeus tai rahankeräys ei onnistu, kuolema jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Suomessa on oikeasti tehokas ja hyvä sairaanhoito. Se parantaa onneksi suurimman osan syöpään sairastuneista tai tekee siitä kroonisen sairauden, jonka kanssa voi elää.

Pojan isä on elänyt syövän kanssa vuodesta 2012. Elää edelleen. Pojan syöpälöydöksestä kuolemaan kesti yksi vuosi neljä kuukautta ja seitsemän päivää. Ystäväni on sairastanut omaa syöpäänsä jo useamman vuoden. Naapurin mies muutaman kuukauden. Jokainen syöpätarina on erilainen. Jokainen syöpätragedia on erilainen ja koskee myös  ympärillä olevia ihmisiä. Jättää loppuelämän arvet myös niihin terveisiin. Kävi miten kävi.

Jos syöpä on iskenyt lähellesi, ole varma siitä, että siihen ei sisälly mitään suurempaa tarkoitusta. Se ei ole rangaistus tai koulutus. Ei testi tai koenumero. Se on sairaus, joka sattui tulemaan. Se lähtee, jos on lähteäkseen. Jää, jos on jäädäkseen. Hoidot joko tehoavat tai eivät tehoa. Suomessa suurimmalle osalle tehoavat.

Valo voittaa?

Elämäni synkin ja pisin talvi alkaa kohta olla takana ja kevään valo näyttää lisääntyvän pikkuhiljaa. Juuri tänään oli päivä, joka antoi uskoa siihen, että talven selkä on taittunut. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen talvi pojan kuoleman jälkeen vaan toinen. Silti tämä on ollut harmaudessaan ja vesisateineen kamalin talvi koko elämässäni. Tähän mennessä.

Pojan isän kantasolusiirto on nyt tehty ja se sujui huomattavasti helpommin ja paremmin kuin uskalsimme edes toivoa. Pahoinvointia on pitänyt hyvin kurissa estolääkitys (psyykenlääkkeiksi paljastuivat tutkimuksissamme) ja veriarvot lähtivät nollasta hyvin nousuun. Luuydinnäytteitä otetaan muutama lähikuukausina, kesällä ylläpitosytostaatit, seurantaa, hoitoa. Ihmismassoja vältellään vielä kuukausia eikä meille ole tervetulleita muut kuin terveet vieraat.

On ollut outoa käydä pojan haudalla yksin, kun pojan isä oli ensin sairaalassa ja nyttemmin kotona toipilaana. Jostain kumpuaa sisäinen pakko päästä sinne vähintään kerran viikossa. Tähän asti olemme pojan isän kanssa käyneet siellä aina yhdessä. Pian pääsemme sinne jälleen yhdessä.

Ikävä tulee yhä ja iskee syvälle. Jollain tavalla surusta on tullut kuin se kulunut arkisin pidettävä vaate, joka puetaan päälle päivittäin ja josta on tullut kuin osa itseä. Se, jota ilman olisi joku muu.