Kuolema ei taidakaan olla se pahin

Kulunut viikko on vierähtänyt osastolla. Kipujen syytä on selvitelty jälleen ja nyt syyksi epäillään yhtä kasvavaa pattia kylkiluiden välissä. Se ilmeisesti painaa hermoa. Kipupumpun kanssa edettiin monta päivää ja siitä poika sai apua.

Kylkiluiden välisiä hermoja puudutettiin, jotta kipu vähenisi. Vaan eipä kuitenkaan silläkään keinolla kivut kadonneet. Ensi viikolla sädehoidetaan tuota pattia. Pois sitä ei saada, mutta pienennettyä ja silloin ehkä hermo saa lisää tilaa, eikä ole niin pahasti puristuksissa.

Kipupumppu purettiin pois ja tilalle tuli uusi lääketuttavuus, jonka pitäisi pitkäkestoisena pitää kipuja kurissa. Kipupumppu on letkuissa kiinni ja ajatuksena on säästää sitä myöhempään tarpeeseen ja antaa enemmän liikkumavapautta siihen asti, kun se on pakko ottaa käyttöön.

Tänä aamuna, kun tulin osastolle, poika oli kovin kivulias. Sai lääkkeen. Odotettiin auttaako. Ei auttanut. Sai uuden lääkkeen. Odotettiin apua. Ei auttanut. Sai lääkkeen ja lopulta nukahti kivun helpotettua.

Jo nyt tietäen, että pahimmat kivut ovat edessäpäin eivätkä takana, voin sanoa, että oman lapsen kuolemaa pahempi on katsoa oman lapsen kärsimystä kivuissa. Kuolema tosiaan saattaa joskus tuntua helpotukselta. Palkinnolta suorastaan.

Sanovat kyllä, että kipeä ei tarvitse olla, että kivut saadaan pois. Silti ne tuskalliset minuutit, kun odottaa lääkkeen vaikutusta, ovat ihan liikaa.

Pyrkimyksenä on kuitenkin saada poika vielä tuolta petin pohjalta jaloilleen ja kotiin. Kunhan tuo kipu saadaan hallintaan. Se, auttaako sädehoito, on vielä suuri arvoitus. Jos ei auta, niin sitten lääkkeitä lisää.

Eilen poika oli isän kanssa katsellut musaterapiassa kuvattua videota ja kysynyt isältä, että kai hän vielä pääsee tuonne.

10 yötä osastolla takana. Toiset kymmenen edessä tulevan sädehoidon vuoksi. Toivottavasti tulevat päivät ovat vähän helpompia kuin menneet päivät. Toivottavasti jonakin päivänä saadaan poika edes piipahtamaan kotona.