Kipuilua, kipuilua ja kipuilua

Toissapäivänä kävimme hakemassa normilisäsetin kipua vastaan. Kuvittelin, että se kantaa jälleen muutaman hyvän päivän yli. Toisin kävi. Eilen kivut tulivat jälleen, joten siirryimme osastolle. Normisetti jälleen toi lievää helpotusta ja poika jäi osastolle yön yli tarkkailuun. Aamulla, kun menin pojan luo, kivut olivat jälleen kovat. Suhteellisen kovaa lääkesettiä meni, jotka toivat lievää helpotusta, eivät kuitenkaan pystyneet poistamaan kipua kokonaan. Arsenaalia kuitenkin kuulemma vielä on, haetaan nyt vain sitä, mikä parhaiten tehoaa.

Opiaatit tuntuvat lamaavan myös virtsarakon tyhjentämisessä tarvittavia lihaksia, joka hankaloittaa pissaamista. Siihenkin on olemassa lääke, jonka pitäisi auttaa.

Takki on tällä hetkellä melkoisen tyhjä äidilläkin. Kaksi työpäivää, joiden jälkeen suoraan osastolle pojan kaveriksi, yöllä kotona kääntymässä käynti vain välissä. Tänään oli vapaapäivä, mutta silti kello oli herättämässä, että ehdin ajoissa pojan viereen. Tämä kaikki vielä jotenkin muuten menisi, mutta pojan kivun katsominen, ilman että pystyy auttamaan, on kovin vaikeaa. Täytyy koko ajan kerätä itseään, ettei ratkea pojan aikana.

Istuimme jälleen isän kanssa lääkärin tilannepalaverissa. Kysyi meiltä, että olemmeko ajatelleet, mitä sitten, jos nykyinen lääke ei auta. Sanoin, että tiedän kyllä sen päivän olevan tulossa, jolloin sanovat, että ei enää ole lääkettä, joka auttaa. Puhuttiin myös kuolemasta puhumisesta. Siitä, että lapsella pitää olla lupa puhua ja kysyä kuolemasta ilman, että pitää pelätä vanhempien reaktioita.

Tämä on tie, joka on kuljettava. Jos ei nyt pystyssä päin, niin edes laahustaen on mentävä loppuun asti.