Säännöllisin väliajoin poikaa on viety kivuissa osastolle. Tänäänkin. Kun kipu yltyy, morfiini ei auta eikä poika pysty juomaan tai syömään. Sekin vähä, mitä menee, nousee oksennuksena ulos. Osastolla saadaan nesteytys ja kipu asettumaan ja yleensä seuraava päivä on tosi hyvä päivä.
Tänään osastolla kävellessäni poikkeuksellisesti kurkistelin huoneiden ovi-ikkunoista muihin huoneisiin. Siellä meitä vaitonaisia äitejä näkyi enemmänkin. Lapsia yritetään viihdyttää hoitotoimien lomassa, omat kauhun, pelon ja surun tuntemukset syvälle piilottaen. Leikkihuoneessa ollaan mukana leikeissä. Sanat valitaan tarkasti, mitä lapselle sanotaan. Välillä käydään vessassa itkemässä tai soittamassa kotiin muille lapsille ohjeita ja taas mennään jatkamaan.
Sydäntäni raastaa nähdä noita kaikkein pienimpiä kaljuja olentoja ja heidän perässään tippapullotelinettä työntävä äitejä ja isiä. Niin surullisia hahmoja.
Silti heistä suuri osa paranee. Lapset juoksevat omia teitään terveinä jonakin päivänä. Äidit uskaltavat alkaa torua lapsiaan. Uskaltavat hengittää ja luottaa.
Meilläkin kaikki tarmo ja energia kuluu siihen, miten saadaan pojan päiviin mukavia hetkiä, miten saadaan syömään, pidettyä kipuja loitolla, miten selvitään uuden päivän iltaan ja yön yli. Tapetaan aikaa sairaalahuoneessa istuen.
Vaikka lääkäri silloin reilu vuosi sitten sanoi, että aina kannattaa toivoa, meillä ei sitä toivoa oikeasti ole. Ellei ihmisen järkeä suurempi ihme tapahdu, meidän poika ei tule viettämään jouluja tai syntymäpäiviä. Todennäköisesti tämä hellekesä on pojan viimeinen kesä. Ellei ihmeitä tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.