Kaksi vuotta tekee 731 päivää

Tänään pojan kuolemasta on kaksi vuotta. Se tarkoittaa 24 kuukautta, 104 viikkoa tsi  731 päivää, missä yksikössä sitä aikaa mitataankin. Joinakin hetkinä sitä on mitattu henkäys kerrallaan. Eikä se ensimmäinen vuosi ollut minulle se pahin. Sitä oli tämä toinen vuosi. Kenties tuleva vuosi on vielä pahempi. Kipu on yhä täällä.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun pojan isän kanssa astuimme sairaalan ovesta ulos, kasseissa pojan huoneesta kerätyt tavarat ja vaatteet. Tunnetta on vaikea kuvata, tyhjyys ja vajavaisuus olivat päällimmäisinä. Kello oli vähän yli kuusi aamulla ja pimeys oli pikkuhiljaa väistymässä. Taivas oli meille poikkeavan näköinen, en muista koskaan aikaisemmin, enkä sen jälkeen  nähneeni taivasta sellaisissa väreissä ja muodoissa, miten se silloin näyttäytyi. Se vahvisti tunnetta siitä, että koko maailmani oli muuttunut.

Silloin kotiin saavuttuamme mietin, miten ikinä elämämme voisi jatkua. Se oli muuttunut niin totaalisesti erilaiseksi pojan sairastuttua ja nyt meidän pitäisi osata elää ilman poikaa. 731 päivää on jäänyt taakse. Niistä jokainen yksi päivä kerrallaan. On ollut päiviä, jolloin kyyneleitä on vuotanut enemmän, mutta on myös alun jälkeen ollut kokonaisia päiviä ilman kyyneleitä. Tiedän, että niitä vuotaa vielä tulevaisuudessakin, niin kauan kuin elän ja mistään mitään ymmärrän. Ikävä ja suru ovat asettuneet minuun ja löytäneet oman sijansa. Ne ovat osa minua ja sitä, mitä olen.

Muistan ihmetelleeni sitä, kun ihmiset ja elämä ympärillä jatkoivat kulkuaan ja itsellä elämä oli pysähtyneenä. Siinä tuli vahva ulkopuolisuuden kokemus. Päivästä päivään siirtyminen kävi välillä tuskaisen hitaasti. Nyt päiviä on kasassa 731. Ja silti tuo aamu ja sen tyhjyys ovat läsnä tässä ja nyt kun tätä kirjoitan.

Nyt kahden vuoden kuluttua, päivät ja viikot rullaavat tätä tuolloin muuttunutta arkea eteenpäin ja olen jo päässyt jollakin tavalla elämäni kyytiin takaisin. En kuskipenkille, mutta varovasti peräpenkillä istumaan. Vähitellen elämässä on löytynyt myös ilon aiheita. Ystävistä, perheestä, lapsenlapsista, puolison syöpähoitojen onnistumisesta, kauniista kesäpäivistä kukkasineen, luonnosta. Joskus ilossa on surureunus, kun poika ei ole mukana iloitsemassa. Hän totisesti osasi iloita. Ja nauttia elämästä. Kumpa voisin hänen kanssaan todeta, että tänään oli hyvä päivä.








Viimeisen kerran?

 Viimeiset pyörivät yhä mielessäni. Nyt olen miettinyt sitä, miten varsinkin ikääntymisen myötä on asioita, joita tekee viimeistä kertaa tietäen, että se on viimeinen kerta. On myös asioita, joita tekee viimeistä kertaa tietämättä, että se oli viimeinen kerta.

Pitkäaikainen sienestys- , marjastus- ja työkaverini menehtyi syöpään 58 vuotiaana. Näin hänet viimeisen kerran TAYSin käytävällä pojan kuoleman jälkeen. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa viimeisen kerran kesäkuussa, jolloin hän sanoi, ettei jaksa puhua enää. Viimeiset viestit välittelimme kolmisen viikkoa ennen hänen kuolemaansa. 

Poika lähti sairaalaan viimeistä kertaa ja muistan, miten katselin hänen kätensä heilautusta isänsä vierestä autosta ja aivankuin jokin olisi kuiskinut korvaani "Tämä on viimeinen kerta, poika ei enää tule takaisin". 

Kun jouduimme luopumaan koirastamme keväällä, tiesimme pojan isän kanssa kumpikin sen, että siinä oli elämämme viimeisin koira. Emme pysty enää takaamaan, että voisimme huolehtia koirasta reilut kymmenen vuotta, mikä olisi sen elinikä. Meille ei siis enää voi tulla koiraa, vaikka miten siitä tykkäisimme.

Auton suhteen, silmäsairauksieni ja ikääntymisemme vuoksi olemme tulleet siihen tulokseen, että nykyinen automme on viimeinen. Ajamme sillä niin kauan kuin pystymme ja sen jälkeen ei enää ole tarvetta autolle. Kulkemiset pitää sen jälkeen hoitua jotenkin muuten.

Kaikesta huolimatta elämään täytyy sisällyttää myös asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa. Edes yksi tai kaksi asiaa vuodessa voisi olla sellaisia, joita tekee ihan ensimmäistä kertaa (ja ehkä viimeistäkin). 




Elää kuin viimeistä päivää?

Luin jostain lähipäivinä ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni. Yleensä sanotaan, että jokainen päivä tulisi elää kuin eläisi viimeistä päiväänsä. Jos ajattelen elämäni loppuvan tämän päivän jälkeen, niin en mitenkään pysty päivääni saamaan kaikkea sitä tärkeää, jota haluaisin elämässäni olevan. Jos tuolla kliseellä tarkoitetaan sitä, että pitäisi pystyä elämään hetkessä, niin se saa ihan toisen merkityksen. Jos elän tässä hetkessä aistit ja mieli avoimena, niin silloin minulla on kaikki universumin aika ja omistan tämän hetken lisäksi myös tulevat hetket. Sen sijaan, että suorittaisin kiireellä ja hädällä sitä viimeistä päivää, elän elämääni hetki hetkeltä. Tässä ajatuksessa on suuri ero. Suoritatko sinä elämääsi vai elätkö sitä hetki hetkeltä?

Kun poika oli vielä kanssamme, mielestäni emme eläneet kuin viimeistä päivää vaan elimme hetkestä hetkeen. Silloin, pojan viimeisenä kesänä oli paljon hellepäiviä, samanlaisia joita nyt on ollut muutaman viikon ajan. Ne kesän hetket, kun lähdimme rantaan ja veneilemään tai autolla kauemmas nauttimaan luonnosta ovat palautuneet mieleeni helteen mukana. Pojan sanoin, ne ne vasta olivat elämää. 




Koronapäivitys

Pojan isän veriarvot paranevat pikkuhiljaa. Silti hän hoitojensa vuoksi kuuluu riskiryhmään. Hänen arkeensa koronatoimenpiteet eivät juuri ole vaikuttaneet. Kotiuttamisvaiheessa lääkäri kehotti välttämään ihmismassoja ja kauppoja toukokuun loppuun, homejuusto ja kuorimattomat vihannekset ovat pannassa ja kyllä, käsiä pitää pestä ahkerasti. Vain takuuterveet vieraat ovat tervetulleita.

Itselleni tämä on merkinnyt sitä, että olen jättänyt joukkoliikenteen ja alkanut kulkemaan omalla autolla ne vähäiset ajelut, joita pitää ajella. Lisäksi pyrin tekemään kotona etätöitä niin paljon kuin vain pystyn. Valitettavasti kokonaan en ole pystynyt jäämään etätöihin. Kauppoja välttelen mahdollisimman paljon, vain pikkuisessa lähikaupassa olen pikaisia poikkeamia tehnyt, muuten kauppojen kotiinkuljetus on hoitanut pääasiassa ruokaostoksemme.

Silti monen vuoden syöpäkokemuksella nämä rajoitustoimet eivät tunnu mitenkään oudoilta tai vaikeilta toteuttaa. Silloin, kun rakkaan henki on omien toimien varassa, tottakai pyrkii siihen, ettei omalla toiminnallaan aseta rakastaan vaaraan. Tämän pitäisi olla selvää ihan jokaiselle tässä tilanteessa.

Surullista tämä on siinä, että emme ole saaneet lastenlasta vanhempineen meille pitkään aikaan kyläilemään. Hänen syntymäpäivänsäkin juhlimme kuvapuhelun avulla ja lahjat veimme laatikossa oven taakse. Hänellä on vähän väliä jotain pientä nuhakuumetta ja sellaista ei ole nyt varaa ottaa vastaan.

Voin vain miettiä, miten suuresti poika olisi ollut huolissaan meistä kaikista läheisistään tässä tilanteessa ja miten huolissamme me olisimme olleet hänestä. Järkyttyneenä luin siitä, miten HUSin syöpää sairastavien lasten osastolla oli henkilökunnalla todettu sairautta. Se on se viimeinen paikka, minne sen saisi mennä.

Tämä on kuitenkin ohimenevä vaihe. Pysytään terveinä ja etenkin turvataan omilla toimillamme rakkaidemme terveys.



Etsi poika!

Pojan isän kantasolusiirto meni hyvin. Hän kotiintui sairaalasta nopeammin kuin uskalsimme toivoa. Hän oli myös vähemmän pahoinvoiva, uudet estolääkkeet auttoivat hyvin. Vain pari trombosyyttitankkausta sairaalassa ja veriarvot lähtivät kehittymään hyvin. Nyt vain odotellaan, että valkosolut ja puolustus toipuvat. Siihen asti vältellään väkijoukkoja, influenssaa ja muita viruksia. Toivottavasti onnistumme, niin monet kun tuntuvat suhtautuvan sairauden levittämiseen melko kevyesti.

Aina kun poika tuli sairaalasta kotiin, hän halusi aina ensin tervehtiä koiran ja kissan. Makoili niiden vieressä lattialla ja ne nauttivat pojan silittelyistä.

Nyt alkuvuodesta koiramme selkänivelongelmat aiheuttivat raajoihin lisääntyviä ongelmia, lopuksi etujalka oli osittain halvaantunut ja myös koiran takajalka petti alta ajoittain. Mitään ei ollut tehtävissä. Eläinlääkäri tuli kotiimme päästämään koiran vapaaksi kivuista. Sen katse kirkastui, kun sanoin sille "etsi Poika". Se muisti pojan nimen ja lähti etsimään.

Kotimme tyhjeneminen siis yhä jatkuu. Tänään haimme kotiin koiran tuhkan, jonka ajattelimme sirotella lähimetsään. Ashes to ashes, dust to dust. 

"Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte. Se senkin alla vielä sykkivi" - Näin kirjoitti aikoinaan Eino Leino.

Sydämeni on haudattuna surujen tunturin alle, mutta sinnikkäästi se siellä alla sykkii.

Syöpä, syöpä, syöpä, syöpä....

Jos et vielä tunne ketään syöpään sairastunutta, niin älä huoli. Se päivä koittaa vielä. Syöpä lisääntyy koko ajan. Joka kolmas saa syövän tilastojen mukaan.

Älä luule, että omilla toimillasi voit välttää syövän. Vain murto-osa syövistä johtuu elintavoista. Nuoruus ei myöskään ole tae siitä, että ei voisi tulla syöpää. Lapsetkin sairastuvat syöpään, kaiken ikäiset sairastuvat syöpään. Elämässä ei ole terveystakuita, eikä sitä voi hallita.

Kuusenkerkät, pahkat tai viherjuomat eivät paranna syöpää. Ei tahdonvoimakaan.  Eivät aina maailman johtavien syöpäklinikoiden hoidotkaan.

Me suomalaiset olemme pieni murto-osa maailman väestöä, meillä on silti maailman parhaat hoidot ja maailman edullisimpaan hintaan. Jossain päin maailmaa valitaan kodin myynnin ja kuoleman välillä ja jos velkavankeus tai rahankeräys ei onnistu, kuolema jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Suomessa on oikeasti tehokas ja hyvä sairaanhoito. Se parantaa onneksi suurimman osan syöpään sairastuneista tai tekee siitä kroonisen sairauden, jonka kanssa voi elää.

Pojan isä on elänyt syövän kanssa vuodesta 2012. Elää edelleen. Pojan syöpälöydöksestä kuolemaan kesti yksi vuosi neljä kuukautta ja seitsemän päivää. Ystäväni on sairastanut omaa syöpäänsä jo useamman vuoden. Naapurin mies muutaman kuukauden. Jokainen syöpätarina on erilainen. Jokainen syöpätragedia on erilainen ja koskee myös  ympärillä olevia ihmisiä. Jättää loppuelämän arvet myös niihin terveisiin. Kävi miten kävi.

Jos syöpä on iskenyt lähellesi, ole varma siitä, että siihen ei sisälly mitään suurempaa tarkoitusta. Se ei ole rangaistus tai koulutus. Ei testi tai koenumero. Se on sairaus, joka sattui tulemaan. Se lähtee, jos on lähteäkseen. Jää, jos on jäädäkseen. Hoidot joko tehoavat tai eivät tehoa. Suomessa suurimmalle osalle tehoavat.




Valo voittaa?

Elämäni synkin ja pisin talvi alkaa kohta olla takana ja kevään valo näyttää lisääntyvän pikkuhiljaa. Juuri tänään oli päivä, joka antoi uskoa siihen, että talven selkä on taittunut. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen talvi pojan kuoleman jälkeen vaan toinen. Silti tämä on ollut harmaudessaan ja vesisateineen kamalin talvi koko elämässäni. Tähän mennessä.

Pojan isän kantasolusiirto on nyt tehty ja se sujui huomattavasti helpommin ja paremmin kuin uskalsimme edes toivoa. Pahoinvointia on pitänyt hyvin kurissa estolääkitys (psyykenlääkkeiksi paljastuivat tutkimuksissamme) ja veriarvot lähtivät nollasta hyvin nousuun. Luuydinnäytteitä otetaan muutama lähikuukausina, kesällä ylläpitosytostaatit, seurantaa, hoitoa. Ihmismassoja vältellään vielä kuukausia eikä meille ole tervetulleita muut kuin terveet vieraat.

On ollut outoa käydä pojan haudalla yksin, kun pojan isä oli ensin sairaalassa ja nyttemmin kotona toipilaana. Jostain kumpuaa sisäinen pakko päästä sinne vähintään kerran viikossa. Tähän asti olemme pojan isän kanssa käyneet siellä aina yhdessä. Pian pääsemme sinne jälleen yhdessä.

Ikävä tulee yhä ja iskee syvälle. Jollain tavalla surusta on tullut kuin se kulunut arkisin pidettävä vaate, joka puetaan päälle päivittäin ja josta on tullut kuin osa itseä. Se, jota ilman olisi joku muu.






Suositut tekstit