Lapsen isänpäivätervehdys

Isä, sinä tynkäsiipiäni surit kun synnyin
Äiti, sinä tynkäelämääni surit kun kuolin
Isä ja äiti, älkää surko niitä enää
Oli elämäni täyttä ja hyvää,
kaikki se, mikä syntymän ja kuoleman väliin mahtui

Sen kaikkein tärkeimmän teiltä sain
kun rakkaudesta opin ymmärtämään.
En suotta siis ollut täällä mä lain
kun päiviini sain niin paljon elämää.

Musiikki oli sitä elämän parhautta
ja matkat, kun sain nähdä paljon uutta
Kodin lämmössä silti oli paras olla
joskus paistaa makkaraa nuotiolla

Älkää siis vuokseni valvoko öitä
Iloitkaa, häärätkää omia töitä
Minä ymmärrän, että te ikävöitte
eläkää silti niin kuin vain voitte.

Me kerran kohtaamme tähtien tiellä
Minä rakkaudella odotan teitä siellä.


Veriarvojen seurantaa ja sytostaatteja

Pojan isän syöpähoidot lähtivät sitten vauhtiin. Kuuden vuoden tauon jälkeen tässä ollaan jälleen. Muistan, miten huolissaan poika oli isästä ja kysyi, kuoleeko isä nyt. Vastasin silloin rehellisesti, että jokainen meistä kuolee joskus, mutta isää hoidetaan hyvin ja me toivomme, että hän paranee. Ja isä paranikin muutamaksi vuodeksi autologisen kantasolusiirron jälkeen.

Sitten poika itse sairastui täysin toisenlaiseen syöpään. Kun isän sairauden todennäköisyys on yksi sadastatuhannesta, niin pojalla se oli lähempänä yhtä viidestäsadastamiljoonasta.

Pojan isä on käynyt nyt kolme kertaa saamassa pistoshoidon ja on popsinut päivittäin toista sytostaattia pillerinä. Lisäksi menee verenohennuspistokset päivittäin (pilleri-syto lisää veritulpan riskiä), virusestolääkettä (vyöruusu/herpes) ja antibioottinen lääke (tietyn tyyppisen keuhkokuumeen estolääke) ja pistospäivinä ja sitä seuraavina päivinä kourallinen kortisonia. Pahoinvointia tms ei ole ollut, pahin sivuvaikutus toistaiseksi on ollut kortisonin aiheuttama unettomuus. Verikokeissa maksa-arvot ovat pompanneet ylöspäin. Ensi viikolla nähdään, onko nousu pysähtynyt vai pitääkö lääkitystä alkaa jotenkin muuttamaan niiden vuoksi.

Lääkärin mukaan 2013 tehdyllä kantasolusiirrolla saatu vaste oli keskimääräistä parempi ja pidempi. Myeloomasta voi täysin parantua vain silloin, jos kantasoluhoito tehdään luovuttajan kantasoluilla. Se ei voi tulla pojan isälle kysymykseen iän vuoksi. Me siis tiesimme koko ajan, että sairaus on keräämässä voimaa tullakseen esiin jälleen jonakin päivänä. Se aika on nyt. Jos voisi jotain hyvää tästä löytää, niin se on se, että eivät sentään yhtäaikaa sairastaneet. En tiedä, miten siitä olisin selvinnyt.

Eräs vanhempi rouva minulle huokaili, että mikähän tarkoitus tällä kaikella oikein on. Voin sanoa tässä ja nyt ihan jokaiselle, että ei mitään tarkoitusta. Jos tarkoituksella haetaan sitä, että miksi minua näin elämä kohtelee pahasti, niin silloin unohdetaan sen, miten pahasti se kohtelikaan poikaani ja kohtelee nyt pojan isää. Ei siinä mitään tarkoitusta tai koulutusta saati rankaisua ole taustalla. Näin nyt vain sattui käymään ja tämä on meidän elämäämme. Shit happens.

Kesällä kun nypin kuolleita kukkia pois petunioistani, välillä vahingossa katkesi ihan nupullaankin olevia kukkia. Silloin mietin, että jospa me ihmiset olemmekin suuren puutarhurin kukkia ja kuolleita ja epäkelpoja pois nyppiessä välillä vahingossa lähtee pois nuppuja ja täydessä kukassakin olevia.

Syöpähoitojen kanssa eläminen

Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki sairaalassa hoidoissa puoli vuotta ja sen jälkeen hän oli autologisessa kantasolusiirrossa. Väliin mahtui monta ihanaa vuotta siihen asti, että pojan syöpä löytyi. Vuosi meni pojan kuolemasta ja nyt miehen syöpähoidot alkavat jälleen. Ensi viikolla on ensimmäinen tiputus.

Syöpähoidot tekevät huonon olon. Hoitoja saava on väsynyt ja huonovointinen. Infektioherkkyys lisääntyy, joka tarkoittaa, että meille ei saa tulla kylään kuin täysin terveenä. Elämää eletään hoitojen ehdoilla ja niiden tahdissa. Jännitetään, tehoavatko hoidot. Jos eivät, odotetaan lääkäreiden ehdotuksia seuraavaksi askeleeksi. Jos tehoavat, hyvä juttu, iloitaan siitä.

Pitää pystyä sietämään epävarmuutta. Reissut tehdään extempore, voinnin ja hoitojen salliessa, jos tehdään. Suunnitella niitä ei voi. Elämä sykkii tässä ja nyt. "Sitten kun"-elämä on syytä unohtaa. Älä siis ystäväni kysy minulta lomasuunnitelmista. Niitä ei toistaiseksi ole.

Poika alkoi viimeisenä kesänään huomioimaan taivaan sinisyyden ja pilvien muodot. Hän alkoi tarkemmin kuulla lintujen laulun ja kiinnitti huomiota luonnon kauniisiin yksityiskohtiin. Ehkä kuoleman ja sairauden läheisyys korostaa värejä ja tuoksuja? Tekee hetkistä väkevästi elämän makuisia ja näköisiä? Nostaa esiin kiitollisuuden kaikesta siitä kauniista ja ihanasta, jota elämä tarjoaa - ehkä? Pitäisi muistaa elää kaikkina niinä päivinä, jolloin ei kuole.




Miten tästä voi kukaan selvitä?

Tuon kysymyksen esitti lapsensa menettäneiden perheiden tapaamisessa yksi läsnä ollut isä.  Niin, miten tästä kukaan ylipäätään selviää? Mikä on se vaihtoehto, jos ei selviä - Menettää järkensä, kuolee itse pois?

Jäin vahvasti pohtimaan tuota epätoivoista kysymystä. Enkä edelleenkään keksi mitään muuta vastausta kuin että pitää lähteä selviytymään yhdestä hetkestä toiseen. Yksi päivä kerrallaan. Sen kauemmaksi ei kannata katsella. Siinä hetkessä, kun ei kykene tekemään mitään muuta, keskittyy vain hengittämään. Se riittää siihen hetkeen. Jokainen hetki kantaa seuraavaan hetkeen. Ja kun päiviä kuluu, niistä muodostuu viikkoja, kuukausia, vuosia.

Selviäminen ei tarkoita sitä, että lapsen kuolema unohtuisi, että surusta jotenkin paranisi. Suru tulee kulkemaan mukana koko loppuelämän. Aina tulee olemaan elämä sitä ennen ja elämä sen jälkeen. Paluuta siihen ennen- elämään ei enää ole. On vain jälkeen -elämä. Elämä, joka rakentuu uudelleen hetki hetkeltä ja päivä päivältä. On ryhdyttävä rakentamaan uutta erilaista tulevaisuutta niillä rakennusaineilla, joita siinä tilanteessa on käytettävissä.

Voitte katsoa minua ja miettiä, miten hyvin olen selvinnyt. Käynhän töissä ja olen säilyttänyt toimintakykyni. Se ei silti tarkoita sitä, että suru ja ikävä olisi kadonnut elämästäni. Ei tarvitse kovinkaan paljon raaputtaa pintaa, kun suru ryöpsähtää esiin. Jos kuvittelen elämäni taloksi niin talossani on himmeä kynttilöiden valaistus. Se näyttää siistiltä ja hyvältä paikalta asua. Valaistus kuitenkin kätkee pölyiset nurkat ja pöydät. Jos valot laitettaisiin täysillä päälle, kaikki se pöly tulisi näkyviin. Siksi pidän enemmän kynttilöistä. Saan lymytä siellä suruni kanssa.

Muuttumatta tästä ei ainakaan selviä. Suurta jalostumista ei surevan sielussa tapahdu, mutta niin perinjuurin ravistava kokemus tämä on koko minuudelle, että sama ihminen en enää ole.

Sain kuvan kukan 14.5.2017. Kysymyksessä oli entisen elämäni viimeinen päivä, sitä en toki silloin tiennyt. Se oli äitienpäivä. Kukka on selvinnyt tähän päivään. Minäkin olen.



Vuoristoradan kyydissä

Välillä tuntuu siltä, että kaikesta selviää. Pojan kuolemasta ja miehen sairauden palaamisesta. Sitten taas tulee tunne, että ei jaksa enää yhtään mitään. Tekisi vain mieli oikaista itsensä, laittaa silmät kiinni - eikä koskaan enää herätä. Väsymys on niin totaalista välillä.

Juuri nyt olen ihan uupunut. Kaikki ärsyttää ja tekisi mieli vain rähjätä. Silti pakotan itseni sytyttämään lyhdyt ulos. Odottamaan huomista päivää. Jospa (pojan sanoin) huomenna olisi parempi päivä.

Miehen sairaus on palannut. Tutkimuksin tarkennetaan tilanne ja hoidot aloitellaan pikkuhiljaa. Niin lääkäri sanoi. Tiedossa hoitojen myötä infektioiden välttelyä, tulosten jännittämistä, pahimman pelkäämistä ja parhaan toivomista. Toivo on toki suurempi miehen sairauden kohdalla, mitä se oli pojan sairaudessa. Silti ilman pelkoa siitä ei selviä.

Sunnuntaina tulee vuosi pojan hautajaisista. Silloin oli kaunis ruska, ihana auringonpaiste. Päivä oli niin kaunis syksyinen päivä kuin syksyinen päivä voi olla kaunis.

Poikaa on aivan hirvittävä ikävä.



Sydän auki kohti eheytymistä

Jos omaa kotikaupunkia voi sanoa rakastavansa, niin minä rakastan tätä uutta kotikaupunkiani.

Kaupungin keskusta on ollut laajasti sekaisin ja myllerrettynä, aivan kuten minun sydämeni. Hämeenkatua alettiin repiä auki niihin aikoihin, kun pojan sairaus todettiin. Sairauden aikana mylläkkä kaupungissa lisääntyi ja se kaikki sopi oikein hyvin sielunmaisemaani. Kuoppia, kuraa, kaaosta ja myllerrystä.

Tämän kesän kuluessa kaupungin kaduilla on jo nähtävissä pätkiä kauniista, uudistetuista osuuksista ja raitiotiestä. Silti kuoppia ja auki revittyjä katuja ilmestyy uusiin kohtiin. Aivan kuten itselläkin suru jo välillä tuntuu kauniilta kaipaukselta, mutta silti se yllättää uusissa tilanteissa kuraisena ja syvänä kuoppana.

Samaan aikaan, kun kaupungin sydän on ollut auki revittynä se on ollut sitä myös minulla. Ja samassa tahdissa me siitä eheydymme. Näin haluan uskoa.

Vuosi on täynnä

Päivistä on muodostunut viikkoja ja viikoista kuukausia. Nyt kuukausista, viikoista ja päivistä tulee täyteen yksi vuosi. Tänään 22.9. ajan ratas pyörähtää kulkemaan seuraavaan vuoteen ilman poikaa.

Työmatkani kulkee sairaalan ohi ja monta kertaa sillä kohdalla on tullut valtava halu elää uudelleen ne aamut, kun kiirehdin osastolle pojan luokse. Muistan, miten poika raotti silmiään ja jatkoi sitten untaan. Istuin hämärässä huoneessa poikaa katsellen. Ajatellen, että vielä on siinä.

"Kun suru häipyy, tulevat muistot ja ne satuttavat yksi kerrallaan." - Eeva Kilpi






Suositut tekstit