Kun kuolema käy lähellä

Silloin, kun kuolema käy lähellä, sen vaikutus tuntuu kauan ja kovasti. Se  romuttaa turvallisuuden tunteen ja myös tunteen siitä, että elämää voi suunnitella tai hallita. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa. Tämän tajuaminen saa asioihin erilaiset mittasuhteet, mitä niillä ehkä aikaisemmin on ollut. Se saa aikaan myös uusia pelkoja, koska tajuaa, että kukaan tai mikään ei ole turvassa. Ja salamakin voi iskeä kahdesti samaan paikkaan.

Niinpä olen alkanut pelätä oman terveyteni puolesta. Rytmihäiriöt, vatsakivut, suonikohjut. Lähteekö veritulppa. Jaksaako sydän vai pysähtyykö. Onko vatsassa syöpä. Kauanko jaksaa huonoilla yöunilla.
Myös terveeltä vaikuttavien julkkisten kuolemat pysäyttävät miettimään sitä, miten kuolema voi tulla ja yllättää. Minutkin. Sinutkin. Hänetkin. Lapsetkin.

Silti oman kuoleman ajatteleminen on kuitenkin pienempi pelko kuin se, että pelkää muiden lähellä olevien kuolemaa. Mistä löytää voimat siihen, jos läheltä toinenkin rakas katoaa? Pelko siitä, että muutkin lapset tai lapsenlapsi sairastuvat vakavasti. Tai sattuu jokin onnettomuus. Tai että puolison sairaus aktivoituu vauhdilla.

Oman kuoleman ajatteleminen on itseasiassa kuin ajattelisi kaukaista ystävää, joka joku päivä saapuu. Ei liian pian, että ehtii valmistautua, mutta joku päivä kuitenkin. Yhtään tyhjää tuolia en kuitenkaan haluaisi ympärilleni.

Tänään on kansainvälinen lasten syövän päivä. Sylva ry tekee ansiokasta työtä syöpään sairastuneiden lasten ja nuorten ja heidän perheidensä hyväksi.  Lisää Sylvan vuosittaisesta  tuolitapahtumasta löytyy tästä linkistä. Se on melko pysäyttävä. Kiitos, Sylva ry.











Onko elämä ympyrä?

Jäin miettimään sitä, miten tavallaan elämä on kuin ympyrä: miten kuollessa päädytään siihen alkupisteeseen, jossa elämä syntymässä alkoi. Elämän pituuden perusteella ympyrät ovat erikokoisia, kukin kuitenkin itsessään täydellinen, ilman vajavaisuutta.
Jokaisen ympyrän sisään mahtuu kaikki ihmisyys, rakkaus ja kokemukset. Rakkaus ja ihmisyys on kaikilla lähtökohtaisesti yhtä suuri, vain kokemukset  vaikuttavat ympyrän kokoon.
En tiedä miksi, mutta tämä ajatus on jotenkin lohdullinen.

Pojan huone ja tavarat ovat ennallaan

Pojan sänky, lelut ja kirjat, kaikki on yhä paikoillaan kuin odottamassa pojan paluuta. En tiedä milloin tulee se hetki, että otamme huoneen muuhun käyttöön. Vielä ei ole se hetki. Joka kerta huoneeseen katsoessa tulee ikävä mieleen. Kun tajuaa, että poika ei sinne koskaan palaa.

Töissä on ollut rankka vaihe. Olen tehnyt ylitöitä jo monta viikkoa, 10-12 tunnin työpäiviä. En tiedä, miten kauan jaksan. Välillä tuntuu voimat olevan ihan lopussa. Haluaisin niin mielelläni olla enemmän kotona ajatuksieni ja pojan isän kanssa ja ennenkaikkea haluaisin nukkua paremmin. Piristystä elämään tuo kuitenkin lapsenlapsen viikonloppuvierailut. Ja tallella on yhä terrierimäinen sitkeys, jolla pitää kiinni oman elämän reunuksesta. Poika tuskin olisi halunnut, että suren itseni hautaan.

Muistan usein sen rakastavan katseen, joka hänellä oli viimeisen puolen vuoden aikana. Hänen silmissään oli välillä niin paljon rakkautta, että se kouristi rintaa. Olen myös paljon katunut niitä arjen tilanteita, joissa pojan elämän varrella tuli vaadittua häneltä enemmän kuin mihin hän kykeni. Tai toruttua häntä. Kyllä hän silti varmasti tiesi sen, miten paljon häntä rakastin ja yhä rakastan.

Tänään on 120. päivä ilman poikaa. Enkä vielä yhtäkään näistä päivistä ole selvinnyt ilman kyyneleitä.






Selviytymistä

Sudenkorento elää lentämällä yhden päivän.
Lumihiutale saattaa sulaa ennenkuin se putoaa maahan.
Kaikella on alkunsa ja loppunsa.
Talvi väistyy kevään tieltä.
Kevät muuttuu aikanaan kesäksi.
Mikään ei muutu ja silti jokaisena päivänä kaikki muuttuu.
Päivät seuraavaat toisiaan.
Kuitenkin jollekin tämä päivä on se viimeinen.
Selviytyminen on sitä, että näkee auringon ja sinisen taivaan.
Antaa verhojen olla auki ulkomaailmaan.
Antaa itkun tulla ja mennä.
Selviytyminen on sitä, että vie pikkulinnuille auringonkukansiemeniä.
Että hengittää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Että pitää sydämensä auki surulle.
Antaa ilollekin sijansa.

Kauan keräsin voimia siihen, että uskalsin lopultakin viime viikonloppuna katsella pojan tekemiä videoita. Miten sokea sitä onkaan ollut, kun on päivittäin läheltä katsonut poikaa. Videoista näki selvästi, miten kunto oli huonontunut viime keväästä kesään. Helmikuussa vielä poika höpötti sujuvasti, vaikka välillä selkeästi oli oksettava olo. Jaksoi kuitenkin seisoakin paljon. Kesän videoissa puhe oli kipulääkkeiden vuoksi jo melko puuroista ja sanat olivat joissain kohdin vaikeita saada sanottua. Ja hänen piti istua ja kerätä voimia aina välillä. Myös rummutusvideoissa näki, miten sujuvaa rummuttaminen oli alkuvuodesta ja miten tahdissa pysyminen alkoi olla vaikeampaa kesällä. Sinnikkäästi vielä syyskuun alkupäivinäkin poika rummutteli. Kunnes sitten tuli se viimeinen sairaalakeikka. Jolta rumpali ei enää kotiin palannut.

Tänään on 113. päivä ilman poikaa. 



Tyhjiä sanoja?

Muistan erään isäni syntymäpäivän, jolloin hän täytti pyöreitä vuosia. Odotin silloin poikaa ja olimme juuri saaneet lapsivesipunktion tulokset. Tuloksissa oli sulattelemista ja itkeskelin paljon sen tiedon vuoksi, että syntyvällä pojalla olisi downin syndrooma. Toisaalta tiesin rakastavani poikaa hänen omana persoonanaan, millainen hän ikinä olisikaan. Olin yrittänyt sopia onnittelukäyntiä isäni luona ja mietimme kovasti, mitä hänelle ostaisi lahjaksi. Isä kun yleensä aina löysi vian kaikista lahjoista, joita hänelle ikinä annoinkaan. Puhelimessa isä sanoi monta kertaa, että ei sitten yhtään mitään lahjoja. Hän ei halua lahjoja. Ajattelin sitten, että leivonpa isälle kakun ja menemme sen kakun kanssa. Olkoon se lahjani. Saattaa olla, että muutama kyynelkin siihen kakkutaikinaan tipahti.

No kävimme sitten isän luona ja syötiin kakkua ja juotiin kahvia. Kun pääsimme kotiin, isä soitti perään ja huusi, kun ei omilta lapsiltaan saanut mitään lahjaa, vaikka vieraammatkin häntä muistivat.

Isäni muuten ei ole minkäänlaista osaaottoa meille lähettänyt pojan kuoleman johdosta. Ei ole edes soittanut. Voitteko kuvitella, että sellaisiakin isovanhempia on olemassa, jotka eivät oikeasti välitä puupennin vertaa lapsistaan tai lapsenlapsistaan.

Kun poika sairasti oli ihmisiä, jotka soittivat ja kävivät ja sanoivat, että auttavat meitä, kun vain pyydämme heiltä apua. Nyt nuo samat ihmiset ovat jättäneet meidät tyystin oman onnemme nojaan. Eivät soita ja kun itse soitan, niin heillä on kovin huono tilanne aina puhua. En tiedä, miten olen onnistunut näitä ihmisiä loukkaamaan. Vai pitääkö meitä nyt pelätä jotenkin?

Toivoisinkin nyt kaikilta, jotka tätä lukevat: Jos jotain uuden vuoden lupausta teette, niin miten olisi sellainen, että älkää puhuko sanoja, joita ette tarkoita. Älkää puhuko tyhjiä sanoja.

Hyvää Uutta-Vuotta 2019!

Päivä numero 100 uutta ajanlaskua on samalla pojan syntymäpäivä

Tänään on sadas päivä ilman poikaa ja tänään poika täyttäisi 17 vuotta. Vuosi sitten kävimme ajelemassa limousinella ja poika jaksoi vielä hyvin kävellä ja jopa syödä perunalastuja. Ajelun jälkeen joimme perheen kesken syntymäpäiväkahvit ja sen jälkeen poika nautti siitä, että sai pelata siskonsa ja veljensä kanssa autopelejä. Olimme koko perhe koolla.

Tänään kävimme isänsä kanssa viemässä haudalle kynttilät. Itku on ollut herkässä koko päivän. Yöllä valvoin monta tuntia kaivaten menneeseen aikaan. Aikaa ei saa vietyä taaksepäin. Päivät kuluvat ja vievät yhä vain kauemmaksi niistä päivistä, kun poika vielä oli kanssamme.

Kirjoitin aikaisemmin siitä surusta joka asuu meillä. Tänään se on ollut käsin kosketeltavissa.

Surusta
Surun haju on tarttunut iholle kuin kellarin haju.
Vaikka miten ihania tuoksuja tulisi vastaan,
surun haju lyö nenään niiden läpi.
Suru lemuaa valokuva-albumeissa.
Jopa jääkaapissa surun haju löytyy
tietyissä ruuissa ja juomissa.
Sauna, vessa ja tuulikaappi ovat
kaikki surun hajuja täynnä.
Haju leijailee kaikissa huoneissa
ja pojan tavaroissa.
Enää koskaan ei voi mitään elämässä
haistella ilman surun hajun sekoittumista siihen.
Koska se haju on tarttunut ihooni.

"Hyvinhän se meni" ja
"Hyvin meni, mutta menköön"
ovat kumpikin surun huudahduksia.
Ne ovat sanoja, joita poika usein käytti.
Rummut musiikissa ovat surun ääntä.
Yön hiljaisuudessa suru huutaa äänettömästi.
Kellon nakuttaessa surun ääni kuuluu kovemmin.
Mikään meteli ei voi surun ääntä peittää.
Koska suru huutaa minussa.





Huonoja uutisia?

Tätä blogiani kirjoitellessani olen huomannut sen, että huonoja uutisia ennakoivat otsikot saavat lukijoille heräämään kiinnostuksen teksteihin. Haaska kiinnostaa siis yleistäen enemmän kuin aarre sateenkaaren päässä. 

Moni lapsensa menettänyt on menettänyt myös työkykynsä ja elämisen kykynsä lapsen kuoleman myötä. Silloin pitää keskittyä hengittämään ensin yksi päivä ja sen jälkeen toinen päivä. Minulle työssäolo on tuonut keinon selviytyä surustani. Töissä ollessani päähän ei ehdi niin paljon tulla muistoja pojasta, vaan ajatukset pyörivät työasioissa. Jokaisen suru on erilainen, ei toistaan parempi tai huonompi. Minun suruni on tällainen.

Joulu on minulle ollut muistoineen aikaa, jolloin ikävä on iskenyt monta kertaa päivässä kyynelin. Muistan, miten viime joulua odotin pelolla ja poika sinnitteli itsensä hoitojen läpi jouluun. Muistan, miten poika iloitsi lahjoistaan. Tämä joulu on ollut kovin erilainen. Enimmäkseen olemme vain olleet hissukseen kotosalla, lahjoja ei jaettu kuin lapsenlapselle. Haudalla kävimme aattona ja tänään Tapaninpäivänä. Elossa olevat lapset meitä piristivät myös käynneillään. Niin vain näistäkin päivistä selvittiin. Hengittämällä.

Minulla ei siis ole kerrottavana huonoja uutisia. Muistamme hengittää ja totuttelemme uuteen elämäämme samalla kun ikävä kasvaa kyhmyksi kylkeen kiinni. Se ei taida olla huono uutinen?







Suositut tekstit