Kolmas adventti, päivä numero 86

Tänään on illassa 86. päivä ilman poikaa. Tänään on myös kolmas adventti. Ensimmäinen joulu ilman poikaa on lähellä. Lähellä on myös hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä. Voin jo etukäteen aavistaa, miten ikävä lyö kovaa rintaan juuri noina päivinä. Tänään se löi kovaa, kun olimme laulamassa kauneimpia joululauluja ja mieleen tuli se, miten paljon poika piti joululauluista ja joulusta.

Ikävä ja suru muuttavat ihmistä. Vaikka olen yhä minä, en ole silti enää sama minä, joka olin aikaisemmin. Jotain minusta on kadonnut pojan mukana. Tunnen nykyään usein toiseutta muiden joukossa. On jotenkin käsittämätöntä, miten oma maailma on pysähtynyt, mutta muiden maailmat jatkavat kulkuaan eteenpäin. Sanovat, että ajan myötä helpottaa. Itselläni ikävä on toistaiseksi vain kasvamistaan kasvanut, kun jokainen kuluva päivä vie minua kauemmaksi siitä hetkestä, kun minulla oli vielä poikani.

Joulun sanomassa puhutaan Jeesus-lapsesta ja hänen uhristaan ihmisten hyväksi. Hänellä oli äiti, joka suri häntä ristin juurella. Minun poikani oli puhdas ja viaton, täydellisen hyvä ihminen, lapsen kaltainen. Mikä hänen uhrinsa tarkoitus oli? Miksi juuri hänen piti kuolla? Miksi ylipäätään lapsia kuolee, jotkut jopa vain nukkuessaan? Miksi, miksi, miksi? Tiedän, että vastauksia ei ole. Tämä on vain todellisuus, jossa pitää jatkaa elämistään. Ilman poikaa. Enkä ole yksin. Monelle muullekin on tulossa ensimmäinen joulu ilman kuoleman viemää lasta. Kuollut lapsi kulkee koko loppuelämän mukana muistoissa meillä kaikilla, jotka olemme tämän kohtalon kohdanneet. Tulee vielä muitakin merkkipäiviä ja jouluja. Tämä on vasta alkusoittoa. Täytyy vain tottua ottamaan vastaan ikävän iskut.







Kuollut lapseni sai ja antoi joululahjan

Poikamme oli intohimoinen rumpali. Hän laittoi kouluaamuina kellon soimaan aikaisin, että ehti soittaa rumpujaan ennen kouluun lähtöä. Vanhassa kotikaupungissa hänellä oli ihan oikeat rummut, joista lähti melkoinen ääni. Omakotitalossa se ei niin haitannut ja me isänsä kanssa totuimme siihen.

Kun muutimme uuteen kotikaupunkiin, myimme vanhat rummut ja ostimme uudet sähkörummut. Niiden soittelu onnistui kuulokkeillakin. Uutta kotia valitessamme yksi kriteeri oli se, että koti on rivitalon pääty ja siinä on huone, minne rummut voidaan sijoittaa ja niitä voi soittaa niin, etteivät naapurit häiriinny.

Viime elokuussa poika soitteli rumpuja viimeisen kerran. Silloin emme sitä vielä tienneet, että se jäi viimeiseksi kerraksi. Isä nauhoitti kesän mittaan paljon rummuttelua ja voimme niitä videoita kuunnella ja katsella. Sen jälkeen rummut jäivät huoneen nurkkaan pölyttymään.

Yritin niitä tori.fin kautta myydä, mutta ei tullut yhtäkään kyselyä. Sitten näin Hope ry:n kautta toiveen saada aloittavalle rumpalille rummut. Hetken mietimme ja totesimme, että poika varmasti soisi rumpujen soivan jatkossakin. Niinpä ilmoitin, että meiltä löytyy hyvät rummut tarvikkeineen. Laitoimme samaan pakettiin myös muutaman soittotunnin sisältävän lahjakortin. Jos vaikka kunnollinen opastus saisi innostuksen kipinän kunnolla roihuun uudelle rumpalille. Että innostus ei sammuisi heti alkuunsa.

Näimme tämän kaiken joululahjana pojallemme. Hän siis tavallaan sekä antoi että sai joululahjan. Rumpalipoikani.


Suru on kohdattava ja elettävä

Kun poika sairasti ja tiedettiin, mitä on tulossa, yritin olla vastustamatta surua. Ajattelin olevani elämän virrassa ja järkeilin, että mitä enemmän rimpuilen ja laitan vastaan, sitä enemmän menetän voimiani.Samalla periaatteella olen jatkanut pojan kuoleman jälkeenkin. Ajelehdin virran mukana päivästä toiseen. Kun itku ja suru ovat tullakseen, ne saavat tulla. Kun on muun aika, se aika tulee.

Olen saanut myös muutamia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat myötäeläneet kanssamme. Vaikka se tuokin liikutuksen myötä surun ja ikävän mieleen, se on myös lohduttavaa. Kiitos siis jokaiselle, joka uskaltaa kysyä, miten me jaksamme ja mitä meille kuuluu. Kiitos, että tuotte lohtua meille. On myös niitä, jotka eivät uskalla sitä kysyä, eivätkä ottaa yhteyttä.

Olen miettinyt surua myös siitä näkökulmasta, että se on osittain aika itsekästä. Minä itken ja suren omaa ikävääni ja menetystäni. Minun pitäisi vielä enemmän surra pojan puolesta sitä, että hänen elämänsä jäi niin lyhyeksi. Pitäisi surra kaikkea sitä, mitä poika menetti. Silti surussani olen kovin itsekäs: Minä menetin poikani - Minulla on ikävä poikaani. Minun suruni. Minun ikäväni.

Kuva: Niko Paulanne




Voiko unohtaa - pitääkö unohtaa?

Mieleen on piirtynyt pojan viimeiset hetket kristallinkirkkaiksi kuviksi. Se, miten hänen oli vaikea viimeisenä iltana hengittää ja miten kysyimme, haluaisiko hän nukkua, niin ei tunne pahaa oloaan. Ja hän nyökkäsi. Ja sitten hänet vaivutettiin uneen. Makasin pojan vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja nukahdin omaan sänkyyni.

Jossain vaiheessa havahduin kuin poika olisi liikuttanut peukaloaan kädessäni. Kysyin hoitajalta, nukkuuko poika varmasti ja hän vakuutti pojan nukkuvan. Olin kuvitellut liikkeen. Sen jälkeen nukahdin uudelleen. Kunnes pojan isä tönäisi minut hereelle ja tajusin hoitajan sanovan, että sydäntä ei tunnu. Pojan hengitystä ei kuulunut, mutta sitten hän vielä kaksi kertaa veti henkeä. Sen jälkeen syvä hiljaisuus. Poika oli kuollut. Sydän oli pysähtynyt. Hengitys oli lakannut. Iho kylmeni nopeasti.

Nämä tapahtumat pyörivät päässä päivittäin omana filminauhanaan. Höystettynä sillä suurella avuttomuuden ja voimattomuuden tunteella, kun en pystynyt lastani pelastamaan ja auttamaan. Voimme vain katsoa vieressä, miten elämä hiipuu pois. Se on niin väärin, ei siihen pidä kenenkään äidin ja isän joutua.

Se ihana nauru ei enää kuulu. Poika ei enää tule halaamaan ja hieromaan nenäänsä omaani. Ei pyydä hieromaan jalkojaan. Ei käperry kainaloon lauantaiaamulla. Ei käske mennä pois telkkarin edestä, kun pelaa Wii-peliään. Ei silitä karvakavereita. Ei löntystä jalkojaan laahaten ja kädestä kiinni pitäen kävelyretkillämme. Ei vietä joulua eikä syntymäpäivää. Ei ole tekemässä äitienpäiväkakkua isänsä kanssa. Niin kovin paljosta jouduin pojan mukana luopumaan. Ihan liian paljon menetin pojan mukana.

Silti elän ja aika kuluu eteenpäin. Nyt on mennyt 68 päivää ilman poikaa. Mitenkähän kauan tuo viimeisten hetkien filmi jatkaa pyörimistään? Miten sen saisi työnnettyä taustalle ja pystyisi alkaa muistelemaan poikaa sitä edeltäviltä vuosilta - elämää sisältäviä päiviä kuoleman päivän sijaan? Ehkä se aika vielä joskus tulee. Nyt on vielä tämän aika. Voimattoman surun aika.


Kuva: Niko Paulanne



Pahin elämäsi päivä?

Jos minulta kysytään elämäni pahimpia päiviä, pystyn ne luettelemaan päivän tarkkuudella. Kaikkein pahin päivä on 20.5.2017, kun istuimme mieheni kanssa sairaalan neuvotteluhuoneen sohvalla kuulemassa pojan diagnoosin ja tajusin tilanteen toivottomuuden. Se päivä vei entisen elämäni ja entisen minäni pois ja tilalle tuli toinen elämäni ja muuttunut minäni. Toiseksi kauhein päivä oli 22.9.2018, kun otin käteeni pojan kylmenneen käden, hänen hengityksensä pysähdyttyä tuntia aikaisemmin. 

Sitä edeltävässä elämässä oli paha päivä myös se, kun äitini kuoli ns. seisovilta jaloiltaan aneurysman puhjettua. Ja yksi joulunaluspäivä on jäänyt myös mieleen, kun ex-mieheni ryyppyretkeltään poikkesi hakemaan lisää rahaa, mutta ei saanut sitä nyrkistäni kaivettua ulos ja tein lopullisen päätöksen hakea avioeroa. Ja melko kamala päivä oli myös se, kun pojan isä sai diagnoosin myeloomasta. Se päivä oli 2.1.2012. Sitä ennenkin olin kyllä jo tajunnut, että jotain vakavaa on tulossa ja itkenyt yksin autoillessani - kotona ei sopinut pelkoaan näyttää.

Jos olet sitä mieltä, että kärsimys jalostaa ihmistä, niin olet väärässä. Ihminen on ihminen myös kärsiessään. Perimänsä ja kokemansa summa. Ja sen jälkeen myös kärsimyksensä summa.
Jos olet sitä mieltä, että vaikeuksista selvinneet ihmiset ovat vahvoja ihmisiä, olet väärässä. Ihmisellä ei ole vaikeuksia kohdatessaan vaihtoehtoja. Mikä on selviämisen mitta? Silloinko on selvinnyt, kun jatkaa elämistään? Sekö on vahvuuden merkki? Mikä olisi vaihtoehto?






Kun 62 päivää on mennyt aamusta iltaan

Tänä iltana on kulunut 62 kokonaista päivää pojan kuolemasta. Monta auringon nousua ja auringon laskua. Yhteensä kaksi kuukautta ja kaksi kulunutta päivää sen molemmissa päissä on siitä, kun suukotin pojan otsaa hyvästiksi.

Poika on mielessä päivittäin. Ikävä on suuri. Päiviin mahtuu muutakin kuin surua ja ikävää, mutta silti ne ovat läsnä, osana olemista ja tekemistä. Pojan haudalla käynneistä on tullut säännöllinen tapa.

Vatsatautikin tuli ja meni. En voinut olla ajattelematta sitä, miten poika oksensi lähes päivittäin yli vuoden ajan. Oma tauti antoi periksi yhden vuorokauden kuluessa. Ei kannattanut yhtään valittaa. Poikakaan ei valittanut. Oksensi oksupussiin ja sanoi että kyllä tämä kohta menee ohi. Ja hetken kuluttua menikin ja poika jatkoi muita juttujaan. Sinnikäs kun oli.

Pojan koneella on valtava määrä videoita, joihin kuvasi itseään, soitteluaan ja jutteluaan. Koskahan me isänsä kanssa uskallamme ryhtyä niitä katselemaan ja kuuntelemaan? Jonkin aikaa pitää vielä kulua, että siihen pystyy.

Joulu on meillä aina valmisteltu ja koristeltu ja niin tehdään tänäkin vuonna. Joulusta tulee vaan hyvin erilainen, poika vietti sentään joulua kanssamme vuodesta 2002 alkaen. Muut lapset pitävät meille varmaan sopivasti seuraa, ettemme ihan kaikkia joulun pyhiä vietä kahdestaan. Uskaltaisikohan jouluna jo katsella noita videoita? Kuinkahan kipeästi ne viiltävät?


Uneen aika vaipuu...

Viikon loma kuluu varsin nopeasti. Kotiinlähdön aika on koittamassa. Poikaa on ihan hirveästi ikävä. Sitä ikävää ei helpota se, että kadun kitaravirtuoosi soitteli Albinonin Adagiota ja heti perään Eric Claptonin Tears in Heaven. Istuin kuuntelemassa kyynelten valuessa.

Kävimme syömässä viimeisenä reissuiltana ja katselimme auringon laskua. Aallot olivat korkeita ja löivät rantaan. Niitä katsellessa tajusin niiden lyöneen rantaan jo kauan ennen ihmisten tuloa tuolle rannalle. Ne myös tulevat jatkamaan vielä senkin jälkeen kun kaikki ihmiset on maapallolta kadonneet. Siinä ajatuksessa oli jotain lohdullista, koska se sai jotenkin mittasuhteet paikoilleen. Pojan kuolema, toisten lasten kuolemat, äitien ja isien kuolemat, rakkaiden ihmisten kuolemat, ihmisten kokema yksinäisyys, suru ja ikävä näyttivät jotenkin pienemmiltä siinä suuren meren äärellä. Kuin jokainen aalto olisi kertonut ikiaikaista tarinaansa siitä, miten mitätön, lyhyt ja katoava ihmisen elämä on.

Suositut tekstit