Onko suru sairaus?

Nykykäsityksen mukaan surua käsitellään kuin sairautta. Suruun saa sairauslomaa ja mielialalääkettä. Siinä odotetaan olevan tiettyjä vaiheita ja ajatellaan, että jossain vaiheessa surusta tulee parantua.

Me jokainen käsittelemme omaa suruamme omalla tavallamme. Kenenkään reagointi suruun ei ole normaalimpaa kuin jonkun toisen. Meistä jokainen, joka uskaltaa rakastaa läheisiään, tulee myös menettämään kuolemalle oman rakkaansa. Kukaan ei tule tältä välttymään.

Oman lapsen menettäminen on raskas suru. Se tuntuu raskaalta nimenomaan siksi, että sille oikeutusta haettaessa se tuntuu niin kovin väärältä. Mutta miksi vanhemman ihmisen kuolema olisi yhtään oikeutetumpi, normaalimmin surettava? 

Yksi äiti kertoi miettineensä, onko hän tehnyt jotain niin kauheaa, että häntä rangaistiin lapsen kuolemalla. Mitä pahaa lapsi teki ansaitakseen kuolemansa, olisi mielestäni oikeampi kysymys. Emme voi ajatella läheisten olevan shakkinappuloita elämämme pelissä, joita korkeampi voima asettelee eri asentoihin meidän vuoksemme. Kyse on heidän elämästään. Kyse oli poikani elämästä ja kuolemasta. Ei minun elämästäni, vaikka poikani kuolema toikin minulle elämän mittaisen surun.

Me selviämme mieheni kanssa arjesta. Me selviämme omasta elämästämme. Poikamme kuolema ja sen tuoma suru ja ikävä eivät ole vieneet meiltä toimintakykyä tai kykyä selviytyä. Suru ja ikävä tulevat kulkemaan mukanamme niin kauan kuin järjen valo on tallella.

Tänään on uuden ajanlaskun päivä numero 24. Kolme viikkoa ja kaksi päivää sitten poikamme elämä oli päättymässä. Kun hän kuoli, se oli kuin meidät olisi pudotettu jyrkänteeltä alas uuteen maisemaan. Paikkaan, jossa tyhjyys täytti meidät. Yhdessä lähdimme tutustumaan tuohon outoon paikkaan, jota kodiksemme kutsuimme. Olemme näiden kuluneiden päivien aikana pikkuhiljaa tottuneet tähän uuteen ympäristöömme. Silti ikävä ja suru lyövät hetkittäin lujaa läpi kaiken.

En halua parantua surustani. Haluan vaalia sitä ja pitää siitä kiinni. Haluan oppia elämään sen kanssa. Haluan sen seuraavan mukanani kaikkialle. Suruni ei ole sairaus, vaan se on osa minua.





TAYS LO6 - kiitos kaikesta!

15.5.2017 tulimme TAYSin asiakkaaksi. Jo seuraavana päivänä poika siirrettiin LO6:lle. Tutkimukset lähtivät nopeasti vauhtiin, oudot patit vain eivät sopineet oikein mihinkään tunnettuun tautiin. Niitä oli vatsassa, maksassa, pernassa ja keuhkoputken vieressä. Myös kainalossa näkyi magneettikuvassa alkava etäpesäke. Koepalat otettiin 17.5. ja jäimme odottamaan niiden tuloksia. Lääkäreitä ja röntgenlääkäreitä oli iso joukko miettimässä, mikä ihme oli tuo sairaus, joka pojassa oli.

Seuraavan viikon alussa. nimi oli selvillä: DSRCT. Hirviö, joka on hyvin agressiivinen. Ei leikattavissa, koska oli niin laajasti levinnyt eri elimiin. Aloitettiin sytostaatit. Poika lupasi: Äiti, minä lupaan olla sinnikäs. Ja sitä poika oli. Kaikki eri hoidot poika hyväksyi. Koskaan ei valittanut sitä, että mentiin osastolle, aina meni sinne mielellään.

Osastolla on todella mahtava hoitohenkilökunta. Meille nimettiin omahoitajat, jotka pääsääntöisesti vuorossa ollessaan hoitivat poikaa. Jokainen heistä on ihan huipputyyppi. Osastolla on myös seurakunnan lastenohjaaja, joka monet kerrat pelasi pojan kanssa lautapeliä tai luki hänelle kirjaa.

Meihin vanhempiin teki lähtemättömän vaikutuksen myös se, miten koskaan meille ei puhuttu lapsen ohi, vaan aina puhe osoitettiin hänelle ensin.

Myös kuoleman hetki hoidettiin todella hienosti. Poika pestiin, hänelle puettiin lempivaatteet. Nalle, joka kulki hänen mukanaan sairaalareissuissa on siellä hänen kainalossaan. Hänet laitettiin lempilakanoihin. Ja kun haimme häntä sairaalasta, kappelissa olivat läsnä kaikki omahoitajat saattelemassa poikaa. Se tuntui siinä tilanteessa hienolta kunnianosoitukselta poikaa ja pojan elämää kohtaan.

Tänään osaston lääkäri soitti ja kysyi, miten me olemme pärjänneet. Olemmeko nukkuneet, olemmeko syöneet ja onko taloudellisia huolia, joihin tarvittaisiin sosiaalityöntekijän apua. Kysyttiin myös miten pojan sisarukset ovat pärjänneet, olemmeko heidän selviämisestään huolissaan.

Voiko paremmin enää hoitaa koko perhettä?

Kiitokset siis TAYS LO6. Vaikka ette pystyneet poikaa parantamaankaan, niin koemme silti, että poika sai teillä hyvän hoidon. Hän ei olisi parantunut, vaikka olisi ollut hoidettavana maailman johtavassa sarkoomaklinikassa Houstonissa. Todennäköisesti elämän laatu olisi vain jäänyt paljon huonommaksi, kuin mitä se oli teidän hoidossanne. Saimme viettää monta hyvää hetkeä yhdessä.

Meille muodostui pojan kanssa omia pikkujuttuja, joilla itseämme huvitimme. Yksi oli se, että pojalla jotenkin aina sukat lähtivät jalasta, niin kotona kuin sairaalassakin ja niitä piti uudelleen pukea hänelle. Hän tykkäsi, kun äiti niitä laittoi jalkaan. Tänään olen miettinyt, mitenkähän ne kutomani sukat, jotka hänelle viimeksi jalkaan laitettiin...?

Niin kaunis on maa

Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen vainajissa: xx kuudentoista vuoden ikäisenä.

Eilinen siunaus- ja muistotilaisuus oli mielestämme pojan näköinen. Paljon musiikkia. Pojan tavaroita vuosien varrelta. Kahdenkymmenen minuutin kuvaesitys pojan elämän varrelta, isoveljen säveltämän musiikin kera tuntui tärkeältä. Isän muistelu pojasta, jolla oli yleensä aina hyvä päivä. Ja joka eri tilanteissa onnellisena sanoi "tämä se on elämää". Pojasta, joka sanoi, että ei ole elämää ilman musiikkia. Pojasta, joka oli meidän aurinkomme ja elämämme keskipiste koko elämänsä ajan.

Tilaisuuksien onnistumisessa keskeinen rooli oli pojan rippipapilla. Hän on ihana ihminen, joka tekee työtään sydämellään ja sen huomaa jokainen läsnäolija. Tunnemme suurta kiitollisuutta hänelle. Ilman häntä eilinen päivä olisi ollut ihan erilainen. Olemme myös syvästi kiitollisia kaikille, jotka pitkän matkan takaa tulivat uuteen kotikaupunkiimme poikaa saattelemaan. Jos poika olisi vielä ollut itse paikalla, hän olisi sanonut, että nyt oli hyvä päivä.

Tässä musiikkia, jota tilaisuuksissa laulettiin ja esitettiin:
Laulu pojallemme orig. Prinsessalle
Niin kaunis on maa
Yksinäisen keijun tarina
Mestaripiirros

Ensimmäisessä laulussa lauletaan: "ethän pelkää". Kun kysyin pojalta, pelkääkö hän kuolemaa, hän myönsi pelkäävänsä. Yritimme isänsä kanssa rohkaista häntä ja kertoa, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ymmärrän, että varmasti häntä kovasti pelotti.

"Niin kaunis on maa" sopi puolestaan hienosti, sillä sää oli mitä mainioin ja kirkon ja seurakuntasalin ikkunoista näkyi auringossa kylpevä syksyn väriloisto. "Poissa on ystävä kallehin".

"Yksinäisen keijun tarina" kertoo siitä, miten meidän pitäisi rakastaa toinen toisiamme ja kantaa toinen toistamme vaikeiden aikojen yli. Poika oli mitä rakastavin persoona. Hän kertoi päivittäin meille, miten meitä rakasti. Hän oli yksinäinen keiju, joka oli liian hyvä tähän maailmaan.

"Mestaripiirros" puolestaan kertoi pojasta ja aina kun hän sen kuuli, poika sanoi, että nyt tulee se hänen laulunsa. Hän jos kuka oli mestaripiirros vailla vertaa. Omassa vajavaisuudessaan kovin täydellinen persoona. Rakkauspakkaus.

Elämämme jatkuu tässä uudessa ajanlaskussa. Ikävä lyö välillä lujaa rintaan. Ehkä noihin lyönteihin pikkuhiljaa tottuu, eivätkä ne satuta enää niin kovaa.

Vaikka silloin pojan sairastaessa ja tätä blogia aloittaessani tiesin pojan kuolevan ja aavistelin kantavani 15.5.2017 alkaen mukanani elämänsurua, se oli kuitenkin vain aavistusta tulevasta. Nyt se on konkretisoitunut pojan tyhjäksi jättämän paikan myötä. Enkä olisi voinut parempaa nimeä valita blogini nimeksi. Tämä on koko elämän kestävä suru.



Uuden ajanlaskun kahdeksas päivä painumassa iltaan

Päivät rientävät eteenpäin. Olemme pojan isän kanssa yrittäneet pitää itsemme liikkeellä. Että emme jäisi seiniä tuijottamaan. On yhdessä itketty ja naurettukin erilaisille muistoille ja ajatuksille.

Pojan hautapaikka, arkku ja uurna on valittu. On myös valittu hautakivi, johon aikanaan meidänkin nimemme kaiverretaan. On valittu valokuvia pojasta muistotilaisuuteen esitettäväksi ja kuunneltu ja mietitty musiikkia, mikä olisi tarpeeksi kaunista pojan viimeiseen juhlaan. Tänään kävimme pojan rippipapin kanssa keskustelemassa. Hän onneksi pääsee pojan siunaamaan ja kulkemaan kanssamme tämän loppumatkan. Ketään toista emme olisi voineet ajatellakaan.

Olemme hyvin kiitollisia kaikista niistä kommenteista, joita olemme saaneet tänne blogiin. Olemme saaneet myös muita muistamisia, paljon kukkia, adresseja ja kortteja. Todella suuret kiitokset jokaiselle, joka on ollut meitä kantamassa näillä huomionosoituksilla näiden vaikeiden päivien yli. Pojan elämän varrella tapaamilta ihmisiltä on tullut muistamisia, jotka ovat välillä saaneet meitä kyynelehtimään. Pojalla on todella ollut suuri onni siinä, että hän on elämänsä varrella kohdannut aina hyviä ihmisiä. Ihmisten hyvyys teki pojastakin hyvän ja tyytyväisen ihmisen.

Poika toisti usein rakkauttaan meille vanhemmilleen. Hänellä oli aina hyvä päivä. Kun kouluun kerrottiin viikonlopun tapahtumista aina maanantaisin, hänellä oli vakiolauseena, että oli hyvä viikonloppu. Kun hän oli kovin kipeä, hän aina sanoi, että toivottavasti huomenna on parempi päivä. Sairaalan lääkäri sanoi, että aina kun tuli pojan huoneeseen, tuli hyvälle tuulelle. Poika oli sellainen.

Meidän ilomme ja aurinkomme.


Päivä numero kolme uutta ajanlaskua

Tämäkin päivä on päässyt iltaan ja vaihtuu kohta yöksi. Päivä numero kolme tätä uutta ajanlaskua, ilman poikaa.

Pojan isän kanssa olemme hapuilleet hetkestä seuraavaan kovin huojuvasti, tunteiden aallokossa. Välillä toinen muistaa jonkun pojan sanonnan tai tavan, joka suistaa meidät hetkeksi raiteiltaan. Ikävä viiltää välillä kuin veitsellä lyöden fyysistä kipua rintaan. Se pakahduttava tunne rinnassa on silloin sanoinkuvaamaton.

Olemme ulkoilleet päivittäin tuntitolkulla ulkona. Nostelleet jalkaa toisen eteen. Välillä hiljaa puhumattomina, välillä itkua niellen ja välillä ihan muista asioista jutellen.

Tänään kävimme järjestelemässä käytännön asioita. Sen reissun pysyimme jo hyvin kasassa.

Olohuoneen pöytämme on lastattu toinen toistaan kauniimmilla kukkakimpuilla, joita ihanat ihmiset ovat tänne meille lähettäneet. Olemme otettuja tästä suuresta huomaavaisuuden määrästä, jota saamme osaksemme.

Nyt kun kaikki univelka alkaa olla kuitattu pois, alkaa hieman jännittää, miten nukkuminen lähtee sujumaan. Viime yönä valvoimme jo molemmat useamman tunnin.

Suuri toiveeni on nähdä unta pojasta. Että edes unessa näkisin hänet ja kuulisin hänen äänensä.



Kuolleiden lasten muistopäivä 23.9.2018

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Mekin vietämme sitä osanottokukkien äärellä. Poika pääsi pois eilen aamulla klo 03:15.

Olimme nukkuneet koko perhe jo useita öitä samassa pienessä sairaalahuoneessa. Aluksi nukuimme kaikki. Sitten yhden yön valvoimme isän kanssa vuorotellen pojan vuoteen ääressä. Toisena yönä siinä vuorotteli hoitajia ja me isän kanssa nukuimme pätkittäin. Lauantaita vasten yöllä hoitaja istui pojan vuoteen äärellä. Isäkin oli hereillä ja herätti minutkin, kun poika lopetti hengittämisen.

Pojan munuaiset olivat lopettaneet toiminnan jo päiviä sitten. Keuhkoissa oli nestettä ja vatsaontelo pullotti askitesta, joka painoi palleaa ja keuhkoja. Maksan toiminta oli hiipunut. Sydän oli terve ja vahva ja se jaksoi senkin jälkeen, kun muut elimet eivät enää jaksaneet. Kunnes sekin väsyi ja lopetti lyömisen.

Päivystävä lääkäri kävi toteamassa pojan kuolleeksi. Poika pestiin ja hänelle puettiin hänen lempivaatteensa ja äidin kutomat sukat. Hänelle pedattiin puhtaat lempilakanat. Kainaloon asetettiin nalle. Isän kanssa itkimme pojan ääressä ja kiitimme häntä siitä, että hän oli meidän poikamme. Hetken kuluttua hänet tultiin hakemaan ja vietiin pois.

Vaikka meillä on ollut paljon aikaa tottua ajatukseen pojan kuolemasta ja olen siitä tännekin kirjoitellut, ei siihen siltikään ole voinut valmistautua. On niin lohdutonta tämä hirvittävä ikävä, nyt kun poikaa ei todellakaan enää ole. Koti huokuu tyhjyyttä. Pojan tavarat muistuttavat siitä, että poika ei enää niitä käytä.

Pojan vuoksi toivon, että taivas on olemassa. Hän on paikkansa siellä ansainnut. Sinnikäs ja rohkea poikani.



Ei 16-vuotiaan kuulu kuolla

16-vuotiaan kuuluu pelata jalkapalloa, soittaa rumpuja ja iloita elämästä. Meidän 16-vuotiaamme ei tänään jaksa enää kättään nostaa tai puhua. Suurimmaksi osaksi vain nukkuu.

Vaikka luulin itkeneeni jo tarpeeksi menneinä päivinä, ei tänään tunnu tulevan loppua kyyneleille.

Poika välillä avaa silmiään. Silittelen häntä ja sanon, että äiti on tässä. Sitten poika taas sulkee silmänsä ja nukahtaa.

Eilen kysyin pojalta, pelottaako kuolema häntä. Hän sanoi sen pelottavan. Yritin lohduttaa häntä ja sanoa, että silloin kaikki kipu ja kärsimys hänellä loppuu. Ja että hän menee taivaaseen odottamaan meitä, isää ja äitiä. Ja että me tulemme sinne ihan kohta.

Kun kerroin hänelle, että meidän tulee häntä kovin ikävä, hän sanoi että hän tietää sen. Ja hän nosti kätensä käsivarrelleni lohduttaakseen minua.

Kuoleva lapseni halusi lohduttaa minua.

Suositut tekstit