Paljonko sydämeen voi mahtua surua?

Pojan kuoleman vuosipäivä lähestyy. Ensimmäinen vuosi on pahin, sanovat. Noinkohan suru valuu sydämestä mihinkään? Se koteloituu ja kivettyy. Jää pysyvästi täyttämään oman tilansa. On siellä rytmihäiriöiden keskellä.  Et näe sitä, mutta ei sinun tarvitse kuin hieman pintaa raaputtaa, niin se ryöpsähtää näkyviin.

Miehen syöpä on osoittanut aktivoitumisen merkkejä. Kutsu tuli polille hoidon aloituksen arviointiin viimeisimpien verikokeiden arvojen perusteella. Syöpäkuviot siis tulevat jatkumaan perheessä. Tulevaisuutemme on lääkärikunnan käsissä. Jälleen olemme tilanteessa, jossa voimme vain ottaa vastaan sen, mitä tulee. 

Sydämen sisään mahtuu elämän verran surua. Sinne mahtuu kaiken elämän koko surun määrä.
Sitä en tosin vielä tiedä, mitä muuta sinne mahtuu sen jälkeen, kun se on surusta ylivuotavan täysi.

Yhdeksän kuukautta

Pojan kuolemasta on kulunut tasan yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta siitä, kun kuulin hänen viimeisen henkäisynsä ja hänen kätensä kylmeni kädessäni. Olin täysin turta ja tyhjä. Aivot eivät käsittäneet, mitä juuri tapahtui. Tajusin ja kuitenkaan en tajunnut.

Viimeiset hetket kulkevat filminauhana mielessäni niinä öinä, kun en saa unta. Eräällä suruluennolla surututkija kertoi, että trauman merkki on se, että päässä pyörii se traumaattinen tapahtuma uudelleen ja uudelleen. Olen siis traumaattinen surussani. Odotan päivä päivältä ja viikko viikolta, että pääsisin noiden viimeisten päivien läpi ja pystyisin ilman kyyneleitä muistamaan niitä ihania ja hyviä päiviä ja aikoja, joita meillä oli yhdessä, paljonkin.

Elämässäni on paljon hyvää myös ihania rakkaita ihmisiä ja kaikki hyvän elämän rakennusaineet. Niiden pohjalta yritän rakentaa uutta loppuelämääni, joka on erilainen, miksi sen joskus suunnittelin, mutta siitä saa kyllä ihan hyvän elämän. Ja onhan niin, että loppujen lopuksi minun osani on helppo. Pojan osa oli olla sairas ja kuolla. Hänen osansa oli kohtuuton. Ei minun. Minä elän.




Kun olet menettänyt rakkaasi

Voit vuodattaa kyyneleitä, koska olet menettänyt rakkaasi tai voit hymyillä, koska hän on ollut elämässäsi.
Voit sulkea silmäsi ja odottaa häntä palaamaan takaisin tai voit avata silmäsi ja nähdä sen kaiken, mitä hän jätti elämääsi.
Sydämesi voi täyttyä tyhjyydellä, koska et näe enää rakastasi, tai se voi olla täynnä sitä rakkautta, jonka jaoit hänen kanssaan.
Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä tai antaa onnellisen menneisyyden kantaa sinut onnelliseen tulevaisuuteen.
Voit vetäytyä menetyksesi taakse tai voit pitää rakkaasi muiston elävänä.
Voit sulkeutua suruusi tai voit jatkaa elämääsi kuten rakkaasi olisi halunnut sinun tekevän.
Hymyile, avaa sydämesi, rakasta, rakasta ja jatka elämääsi.

Teksti on erittäin vapaasti suomennettu, alkuperäiskirjoittaja Elizabeth Ammons

Hyvää Juhannusta!

Syöpätarina jatkuu

Pienen perheemme syöpätarina ei alkanut pojan syövästä eikä päättynyt pojan syöpäkuolemaan. Pojan isällä todettiin vuosia sitten myelooma, joka saatiin autologisella kantasolusiirrolla kuriin moneksi vuodeksi. Vuosien kuluessa sairauden merkkiaineet ovat pikkuhiljaa nousseet kolmen kuukauden välein tehdyissä kontrolleissa. Alunperinkin oli selvää, että sairaita kantasoluja siirtyi omilla kantasoluilla tehdyssä hoidossa.

Pojan sairaus ja kuolema ovat olleet meille rankkoja kokemuksia ja se valitettavasti taitaa näkyä myös pojan isän sairauden kulussa. Myelooman merkkiaineet olivat huhtikuussa kolminkertaiset verrattuna tammikuun arvoihin. Sairaus on tulossa takaisin. Hoidot aloitetaan siinä vaiheessa, kun oireet ilmaantuvat, näin lääkäri sanoi huhtikuussa. Seuraava kontrolli on heinäkuussa.

Syöpätarinamme siis jatkuu. Myelooma on kuitenkin niin yleinen syöpä, että siihen kehitetään koko ajan uusia tehokkaita hoitoja. Niihin luottaen odotamme tulevaa.




Kirje pojalle

Rakas poika. Kuolemastasi on kulunut jo yli 8 kk. Isäsi ja minä opettelemme yhä elämään ilman sinua. Me emme pystyneet kohtaamaan isänpäivää emmekä äitienpäivää kotona, vaan lähdimme reissuun pakoon. Se oli toki väärin siskoasi ja veljeäsi kohtaan, mutta he ymmärsivät meitä.

Olemme paljon isäsi kanssa puhuneet siitä, miten rohkea ja sisukas sinä olitkaan sairautesi ja kuolemasi kohdatessa. Muistan, miten jouduimme pistämään kasvutekijää kotona, kun solut olivat alhaalla. Kerran, kun veljentyttösi oli meillä, sinä sanoit pistoshetken koittaessa, että nyt sinä et saa huutaa, ettei pieni tyttö pelkää. Sinä et huutanut, etkä päästänyt ääntä sen koommin niissä pistoksissa. Muutenkin sinä sisukkaasti kohtasit kaikki hoitotoimenpiteet. Sanoit taistelevasi viimeiseen hengenvetoon. Ja niin teit.

Toimme haudallesi yhdeltä karkumatkaltamme kiven, jossa lukee "I love you". Sen nähdessäni muistan aina, miten sanoit rakastavasi milloin isääsi ja milloin minua. Ja sanoit sen välillä suomeksi, englanniksi, ruotsiksi tai saksaksi. Muistan myös sen tietyn katseesi, jossa näin sanattomana suuren rakkautesi. Toivon niin kovin, että sinäkin näit ja koit rakkautemme sinua kohtaan.

Tämä viikonloppu on ollut meille erityisen hyvä viikonloppu, koska meillä on käynyt vieraita, joille olemme saaneet puhua sinusta. Kummiesi kanssa kävimme haudallasi. Sinäkin sanoisit, että oli hyvä viikonloppu, jos olisit ollut täällä.

Minä niin toivon, että tulisit uneeni käymään. Että näkisin ja kuulisin sinut unessa. Sellaisessa unessa, joka nähdään ennen heräämistä ja joka jättää jäljen sydämeen.



Suru on rakkautta

Ystäväni, ethän yritä ottaa minulta suruani pois, koska silloin olet ottamassa minulta pois sitä rakkautta, jota tunnen kuollutta poikaani kohtaan.

Ystäväni, ethän yritä verrata suruani omaan suruusi. Se, että ohitat minun suruni kertomalla omastasi ei minua lohduta.

Ystäväni, saanhan puhua surustani ja pojastani. Koska silloin rakkauteni ja poikani ovat olemassa. Välillä olen alkanut epäillä oliko minulla tosiaan tätä poikaa. Puhuminen hänestä tekee hänestä minulle toden jälleen.

Ystäväni, kulje rinnallani.

Ystäväni, en halua sinulta viisaita sanoja tai neuvoja elämän jatkamiseen tai surun yli pääsemiseen. Riittää, että kuuntelet.

Ystäväni, uskalla kohdata suruni ja minut. Myös kyyneleeni.

Ystäväni, suruni on rakkautta. Se ei mene ohi, eikä sen ole tarkoituskaan mennä ohi. Se ehkä muuttaa muotoaan, mutta se on aina minussa.  Hyväksythän sen.










Kevät ilman poikaa

Ensimmäinen kevät ilman poikaa. Yhä vieläkin päällimmäisenä ajatuksena päivittäin on kipeä menetys ja ihmetys siitä, että poika, joka meille markka-aikana syntyi, kuoli pois. Yhä pojan kuoleman läpi on vaikea iloita pojan elämästä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että kiitollisuus elämästä voittaa katkeruuden sairaudesta ja kuolemasta.

Kun mietin päiviä, viikkoja ja kuukausia taaksepäin pojan kuolinhetkeen asti, niin tuo aika on kulunut ilman, että siitä olisi jäänyt kovin monia muistikuvia. Viime viikolla tajusin myös sen, ettei työkuntoni ole ollenkaan niin hyvä kuin mitä olen kuvitellut. Olen kireä, ärtyvä, väsynyt ja turhautunut eikä keskittymiskykyni tai ongelmanratkaisukykyni ole lähimainkaan parhaimmillaan.

Energiani kuluu yhä enimmäkseen surutyöhön, jos sitä työksi voi kutsua. Se on totuttelemista surun läsnäoloon ja elämiseen sen kanssa. Suru ei ole lintu, joka lähtee avonaisesta ikkunasta pois. Suru on näkymätön vieras, joka istuu vieressä, juo kyyneleitä ja nukkuu öisin rinnan päällä.

Kävimme pojan isän kanssa katsomassa jääkiekkoa. Poika tykkäsi jääkiekosta ja tuskin olisimme ilman pojan jääkiekkokiinnostusta tuolla käyneet. Myös Voicen finaaliin menemme pojan muiston kunniaksi. Kolme kertaa poika pääsi katsomaan live-lähetystä ja jos eläisi, olisi mennyt tänä keväänäkin. Me menemme nyt pojan isän kanssa kaksin.





Suositut tekstit