Suru on rakkautta

Ystäväni, ethän yritä ottaa minulta suruani pois, koska silloin olet ottamassa minulta pois sitä rakkautta, jota tunnen kuollutta poikaani kohtaan.

Ystäväni, ethän yritä verrata suruani omaan suruusi. Se, että ohitat minun suruni kertomalla omastasi ei minua lohduta.

Ystäväni, saanhan puhua surustani ja pojastani. Koska silloin rakkauteni ja poikani ovat olemassa. Välillä olen alkanut epäillä oliko minulla tosiaan tätä poikaa. Puhuminen hänestä tekee hänestä minulle toden jälleen.

Ystäväni, kulje rinnallani.

Ystäväni, en halua sinulta viisaita sanoja tai neuvoja elämän jatkamiseen tai surun yli pääsemiseen. Riittää, että kuuntelet.

Ystäväni, uskalla kohdata suruni ja minut. Myös kyyneleeni.

Ystäväni, suruni on rakkautta. Se ei mene ohi, eikä sen ole tarkoituskaan mennä ohi. Se ehkä muuttaa muotoaan, mutta se on aina minussa.  Hyväksythän sen.










Kevät ilman poikaa

Ensimmäinen kevät ilman poikaa. Yhä vieläkin päällimmäisenä ajatuksena päivittäin on kipeä menetys ja ihmetys siitä, että poika, joka meille markka-aikana syntyi, kuoli pois. Yhä pojan kuoleman läpi on vaikea iloita pojan elämästä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että kiitollisuus elämästä voittaa katkeruuden sairaudesta ja kuolemasta.

Kun mietin päiviä, viikkoja ja kuukausia taaksepäin pojan kuolinhetkeen asti, niin tuo aika on kulunut ilman, että siitä olisi jäänyt kovin monia muistikuvia. Viime viikolla tajusin myös sen, ettei työkuntoni ole ollenkaan niin hyvä kuin mitä olen kuvitellut. Olen kireä, ärtyvä, väsynyt ja turhautunut eikä keskittymiskykyni tai ongelmanratkaisukykyni ole lähimainkaan parhaimmillaan.

Energiani kuluu yhä enimmäkseen surutyöhön, jos sitä työksi voi kutsua. Se on totuttelemista surun läsnäoloon ja elämiseen sen kanssa. Suru ei ole lintu, joka lähtee avonaisesta ikkunasta pois. Suru on näkymätön vieras, joka istuu vieressä, juo kyyneleitä ja nukkuu öisin rinnan päällä.

Kävimme pojan isän kanssa katsomassa jääkiekkoa. Poika tykkäsi jääkiekosta ja tuskin olisimme ilman pojan jääkiekkokiinnostusta tuolla käyneet. Myös Voicen finaaliin menemme pojan muiston kunniaksi. Kolme kertaa poika pääsi katsomaan live-lähetystä ja jos eläisi, olisi mennyt tänä keväänäkin. Me menemme nyt pojan isän kanssa kaksin.





Elämää surussa - Surua elämässä

15.5.2017 elämä muuttui totaalisesti. Kaukaisesti muistan vielä tuota edeltävän päivän ja onnen tunteeni siitä, miten kaikki asiat olivat niin hyvin. Kuvittelin elämäämme pitkälle. Pojan uimaan läheiselle uimarannalle kesäpäivinä ja monen monta muuta asiaa. Niistä unelmista piti luopua.

Tuon päivän jälkeen elämää tuli varjostamaan suru. Surun läsnäolo on vaihdellut eri aikoina. Välillä se on painanut rintaa ja vienyt unet. Välillä se on kulkenut varjona kannoilla. Välillä se on iskenyt nurkan takaa nyrkillä rintaan. Sitä on joinakin hetkinä yrittänyt työntää taka-alalle, välillä taas on alistuneesti kulkenut sen käsikynkässä.

Silloin, kun poika vielä oli ja eli, suru oli toisenlaista. Se oli pelon ja huolen sävyttämää. Sitten kun poika kuoli, pelko ja huoli katosivat ja tilalle tuli ikävä ja kaipaus surun rinnalle kulkemaan. Elämä jatkuu, mutta kovin erilaisena. Poikakin sen tiesi. Hän tiesi, että meillä tulee ihan hirvittävä ikävä häntä. Ja se ilmaisu on melko laimea sen rinnalla, mitä se ikävä ja kaipaus oikeasti on. Ehkä poika senkin tiesi.


170 päivää on kulunut

170. auringonlasku pojan kuoleman jälkeen tapahtuu tänään. Kun poika kuoli 22.9. klo 3:15 ajelimme aamulla kuuden paikkeilla hiljaisina kotiin. Se oli päivä numero yksi ilman poikaa. Olimme asuneet osastolla 24/7 koko edeltävän viikon. Koti tuntui oudolta ja tyhjältä. Vaikka olimme rättiväsyneitä, uni ei tullut. Siitä tämä taival alkoi.

Päivät ja yöt ovat kuluneet, miten ovat kuluneet. On ollut päiviä, jolloin on vain hengittänyt. Ja se on riittänyt niihin päiviin. Toisina päivinä viha on lyönyt surun ja ikävän läpi. On ollut sellaisia päiviä, jolloin työ on vienyt ajatukset mennessään. On ollut öitä, jolloin ikävä on pitänyt hereillä. Sellaista päivää ei vielä ole ollut, että en yhtään kyyneltä olisi vuodattanut. Edellistä päivää seuraa kuitenkin aina uusi päivä.

Pikkuhiljaa ystävätkin alkavat pitää yhteyttä jälleen. Ihania on ollut saada vieraita, joiden kanssa on saanut puhua pojasta. Lupa puhua on ollut parasta myös vertaistapaamisissa, joissa olemme käyneet.

Ostimme isän kanssa liput Voicen finaaliin. Se on yksi tapa muistaa poikaa. Olihan Voice hänen suuri kohokohtansa perjantai-iltaisin monen vuoden ajan ja kolmena vuonna hän itse ehti olla paikan päälläkin. Viime vuonna tosin semifinaalissa, kun finaalipäivään oli aikataulutettu magneettikuvaus.
Ja pääsy sinne oli muutenkin täpärällä, kun poika oli keuhkokuumeessa osastolla hoidossa ja jännitettiin koko ajan, onnistuuko reissu ollenkaan. Suoraan sairaalasta ajoimme Turkuun. Ja poika oli onnellinen. Tänä vuonna menemme sitten kahdestaan. Mielissämme poika on mukana.







Tunnelmia tunnelimatkalta

Silloin alkuun, kun tämä matkamme alkoi, syöksyimme tunneliin ja ympärillä oli kova meno päällä. Oli samaan suuntaan menijöitä ja oli vastaantulijoita. Vauhti oli välillä kova. Alkumatkasta minulla ei ole juurikaan muistikuvia. Yksi etiäinen tuli mieleeni yhtenä päivänä, kun menin bussilla sairaalan ohi. Muistin, miten aamuisin menin bussilla osastolle ja miten poika yleensä vielä nukkui siellä ja herättyään tervehti iloisesti hymyillen. Tuona hetkenä minun tuli kova ikävä niitä aamuja.

Matkamme tunnelissa jatkuu, vaikka poika jäikin kyydistä matkalla pois. Nyt tunnelissa on kovin hiljaista. Silloin tällöin tulee joku vastaantulija nopeasti ohi mennen ja yksittäinen samaan suuntaan menijä. Muuten matkaamme hiljaisuudessa eteenpäin. Tunnelin maisemat ovat päivästä toiseen hyvin samanlaisia. Ei juuri mitään, mikä innostaisi tai kiinnittäisi huomiota. Eteenpäin on ainoa suunta, mihin voimme matkustaa. Takaisin ei ole paluuta. Tiedän, että jossain tunnelin ulkopuolella on maailma, jossa kaikki jatkuu kuten ennenkin. Se tuntuu vieraalta ja kaukaiselta maailmalta. Ehkä kuitenkin jonain päivänä  huomaamme olevamme enemmän kiinni siinä maailmassa kuin tässä surun tunnelissamme. Toistaiseksi tunnelimatka jatkuu.


Kun kuolema käy lähellä

Silloin, kun kuolema käy lähellä, sen vaikutus tuntuu kauan ja kovasti. Se  romuttaa turvallisuuden tunteen ja myös tunteen siitä, että elämää voi suunnitella tai hallita. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa. Tämän tajuaminen saa asioihin erilaiset mittasuhteet, mitä niillä ehkä aikaisemmin on ollut. Se saa aikaan myös uusia pelkoja, koska tajuaa, että kukaan tai mikään ei ole turvassa. Ja salamakin voi iskeä kahdesti samaan paikkaan.

Niinpä olen alkanut pelätä oman terveyteni puolesta. Rytmihäiriöt, vatsakivut, suonikohjut. Lähteekö veritulppa. Jaksaako sydän vai pysähtyykö. Onko vatsassa syöpä. Kauanko jaksaa huonoilla yöunilla.
Myös terveeltä vaikuttavien julkkisten kuolemat pysäyttävät miettimään sitä, miten kuolema voi tulla ja yllättää. Minutkin. Sinutkin. Hänetkin. Lapsetkin.

Silti oman kuoleman ajatteleminen on kuitenkin pienempi pelko kuin se, että pelkää muiden lähellä olevien kuolemaa. Mistä löytää voimat siihen, jos läheltä toinenkin rakas katoaa? Pelko siitä, että muutkin lapset tai lapsenlapsi sairastuvat vakavasti. Tai sattuu jokin onnettomuus. Tai että puolison sairaus aktivoituu vauhdilla.

Oman kuoleman ajatteleminen on itseasiassa kuin ajattelisi kaukaista ystävää, joka joku päivä saapuu. Ei liian pian, että ehtii valmistautua, mutta joku päivä kuitenkin. Yhtään tyhjää tuolia en kuitenkaan haluaisi ympärilleni.

Tänään on kansainvälinen lasten syövän päivä. Sylva ry tekee ansiokasta työtä syöpään sairastuneiden lasten ja nuorten ja heidän perheidensä hyväksi.  Lisää Sylvan vuosittaisesta  tuolitapahtumasta löytyy tästä linkistä. Se on melko pysäyttävä. Kiitos, Sylva ry.











Onko elämä ympyrä?

Jäin miettimään sitä, miten tavallaan elämä on kuin ympyrä: miten kuollessa päädytään siihen alkupisteeseen, jossa elämä syntymässä alkoi. Elämän pituuden perusteella ympyrät ovat erikokoisia, kukin kuitenkin itsessään täydellinen, ilman vajavaisuutta.
Jokaisen ympyrän sisään mahtuu kaikki ihmisyys, rakkaus ja kokemukset. Rakkaus ja ihmisyys on kaikilla lähtökohtaisesti yhtä suuri, vain kokemukset  vaikuttavat ympyrän kokoon.
En tiedä miksi, mutta tämä ajatus on jotenkin lohdullinen.

Suositut tekstit