Elämä lapsen kuoleman jälkeen

Poika kuoli kaksi vuotta sitten syyskuussa. Silloin tuntui, kuin koko elämä olisi seisahtunut ja pysähtynyt siihen hetkeen. Silti elämä on jatkunut. Toisina päivinä kevyemmin ja toisina päivinä raskaammin askelin ja mielin.

Tänään havahduin tähän koronaelämän tuomaan lisäpiirteeseen, vähäisiin kontakteihin, etätyöhön ilman työkavereita, kotona olemiseen kyllästymiseen asti. Mieleeni tuli, että elän aivan kuin näennäiselämää. Olen kuin sätkynukke, joka nousee aamuin, menee nukkumaan iltaisin ja päivät seuraavat toisiaan tyhjinä ja mitäänsanomattomina.  

Olemme pojan isän kanssa yrittäneet käydä ulkoilemassa säännöllisesti. Pimeyteenkin olemme sitkeästi lähteneet. Silti tuntuu siltä, että kaikki, mitä teemme on jotenkin näennäistä ja minä itse katoan jonnekin, tuohon kaiken nielevään pimeyteen. Kuin elämä olisi jossain muualla. Menneisyydessäkö? Tulevaisuudessako? Olen kuin tyhjä kuori, joka raahautuu päivästä toiseen, odottaen sitä, että parempi aika koittaa ja valo voittaa. Jaksankohan kevääseen, vai tuleekohan se aamu, etten pääse ylös sängystä suorittamaan elämää. Aika näyttää.




Tyhjän sylin isät

Meille tämä isänpäivä on kolmas ilman poikaa. Ensimmäisen vietimme Kanarialla. Lähdimme karkuun. Toisen vietimme kotona, normaalisti, koska pojan isä sai viettää sitä toisen elossa olevan lapsensa kanssa. Suru tunki mukaan, sille emme voi mitään. Suru on läsnä myös tässä päivässämme, vaikka parhaani mukaan yritin pojan isää juhlistaa kakun ja pienen lahjan muodossa. Hän oli paras mahdollinen isä pojalle. Rakastava, kuunteleva, läsnäoleva. Opetti pojan ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Oli mukana läksyjen teossa. Luki iltasadut, kuljetti harrastuksissa, seisoi pakkasessa pulkkamäessä. Otti syliin ja lohdutti.

Tänä vuonna covid-19 vei sen ainoan elossa olevan lapsen pois pojan isän päivästä. Tytär asuu pääkaupunkiseudulla ja on pysytellyt siellä koko tämän ajan. On todella surullista, että niin monet isät joutuvat nyt koronan pelon takia viettämään päiväänsä ilman lapsiaan. 

Moni isä on haudannut sen ainoansa. Millaisia ajatuksia mahtaakaan herättää isänpäivä isälle, jolla ei ole lasta enää täällä?  Haluan sydämestäni onnitella erityisesti näitä tyhjän sylin isiä. Isyys ei katoa, vaikka lapsi kuolee. Sydämessä lapsi on tallella.  Haluan myös muistaa niitä miehiä, joista ei koskaan tullut toiveistaan huolimatta isiä. Toivottavasti hekin löytävät rakkaudelleen kohteen täällä maailmassa. 



Merkityksiä

Pojan poikkeuksellinen elämä jätti jälkeensä merkityksiä. Ympäri maailmaa asuu ihmisiä, jotka muistavat hänet. Hänet tavattuaan eräästä nuoresta miehestä tuli kehitysvammaisten Special Olympics-valmentaja. Eräs äiti sanoi, että hän unohtaa kaiken, mitä hänelle on puhuttu downin syndroomasta, kun oli tavannut pojan. Monien kasvoille nousee hymy häntä muistaessaan.

Poika opetti meillekin paljon: Mikään ulkoinen ei ole tärkeää. Tärkeää on se, miten kohtelemme toisiamme ja kunnioitamme toisiamme. 

Kodissa ei ole tärkeää juoda aamukahvia tietyn merkkisistä kahvikupeista, vaan juoda kahvia yhdessä. Ei ole tärkeää vaihtaa sohvakalustoa parin vuoden välein muodin mukaiseksi vaan istua koko perhe sohvalla vierekkäin ja olla yhdessä. Myös Ikeasta ostetuilla ikkunaverhoilla pystyy sulkemaan pimeyden kodin ulkopuolelle.

Tärkeää ei ole se, onko lihava vai laiha, pitkä vai pätkä. Tärkeää on se, että osaa olla hyvä toiselle ihmiselle, joka on siinä lähellä. Tärkeää on osata iloita ja rakastaa. Poika muisti päivittäin kertoa, että rakasti ja hän näytti ilonsa.

Poika sanoi, ettei ole elämää ilman musiikkia. Hänen elämässään olikin paljon musiikkia. Laulujen avulla hän oppi alun perin puhumaan. Musiikki on myös pojan isoveljen elämässä keskeisessä roolissa, se on hänen ammattinsa. Minun molemmat rakkaat musiikkipoikani. 

Pojan elämällä oli monelle merkitystä. Kuolemasta en voi sitä sanoa. 





Maisema ikkunassa

Ikkunastani näkyy metsäkaistale. Metsäkaistaleen takana pilkottaa järvi. Vuodenaikojen mukana maisema vaihtuu. Poikani ehti tässä kodissa nähdä melkein kaksi täyttä vuodenkiertoa. Muutimme tähän muutama päivä ennen joulua. Toinen joulu olikin sitten pojan viimeinen. Kaksi joulua olemme viettäneet pojan isän kanssa kahden.

Aikaisemmin syksyn raikkaus ja värien runsaus tekivät siitä lempivuodenaikani. Nämä viimeisimmät syksyt ovat kuitenkin nostaneet päällimmäiseksi syksyyn kuuluvaksi asiaksi pojan kuoleman. Poika kuoli syyskuussa. Luonto kuolee syksyllä. Lämpö ja valo vähenevät. Pimeys, joka on mielessäni ajoittain hyvinkin vallitsevana valtaa koko ympäröivän maailman. Myös maiseman, joka näkyy ikkunastani.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Syksyt, talvet, keväät ja kesät. Ne tulevat ja ne menevät. Niistä muodostuu elämäni. Katselen ikkunastani. 




Kaksi vuotta tekee 731 päivää

Tänään pojan kuolemasta on kaksi vuotta. Se tarkoittaa 24 kuukautta, 104 viikkoa tsi  731 päivää, missä yksikössä sitä aikaa mitataankin. Joinakin hetkinä sitä on mitattu henkäys kerrallaan. Eikä se ensimmäinen vuosi ollut minulle se pahin. Sitä oli tämä toinen vuosi. Kenties tuleva vuosi on vielä pahempi. Kipu on yhä täällä.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun pojan isän kanssa astuimme sairaalan ovesta ulos, kasseissa pojan huoneesta kerätyt tavarat ja vaatteet. Tunnetta on vaikea kuvata, tyhjyys ja vajavaisuus olivat päällimmäisinä. Kello oli vähän yli kuusi aamulla ja pimeys oli pikkuhiljaa väistymässä. Taivas oli meille poikkeavan näköinen, en muista koskaan aikaisemmin, enkä sen jälkeen  nähneeni taivasta sellaisissa väreissä ja muodoissa, miten se silloin näyttäytyi. Se vahvisti tunnetta siitä, että koko maailmani oli muuttunut.

Silloin kotiin saavuttuamme mietin, miten ikinä elämämme voisi jatkua. Se oli muuttunut niin totaalisesti erilaiseksi pojan sairastuttua ja nyt meidän pitäisi osata elää ilman poikaa. 731 päivää on jäänyt taakse. Niistä jokainen yksi päivä kerrallaan. On ollut päiviä, jolloin kyyneleitä on vuotanut enemmän, mutta on myös alun jälkeen ollut kokonaisia päiviä ilman kyyneleitä. Tiedän, että niitä vuotaa vielä tulevaisuudessakin, niin kauan kuin elän ja mistään mitään ymmärrän. Ikävä ja suru ovat asettuneet minuun ja löytäneet oman sijansa. Ne ovat osa minua ja sitä, mitä olen.

Muistan ihmetelleeni sitä, kun ihmiset ja elämä ympärillä jatkoivat kulkuaan ja itsellä elämä oli pysähtyneenä. Siinä tuli vahva ulkopuolisuuden kokemus. Päivästä päivään siirtyminen kävi välillä tuskaisen hitaasti. Nyt päiviä on kasassa 731. Ja silti tuo aamu ja sen tyhjyys ovat läsnä tässä ja nyt kun tätä kirjoitan.

Nyt kahden vuoden kuluttua, päivät ja viikot rullaavat tätä tuolloin muuttunutta arkea eteenpäin ja olen jo päässyt jollakin tavalla elämäni kyytiin takaisin. En kuskipenkille, mutta varovasti peräpenkillä istumaan. Vähitellen elämässä on löytynyt myös ilon aiheita. Ystävistä, perheestä, lapsenlapsista, puolison syöpähoitojen onnistumisesta, kauniista kesäpäivistä kukkasineen, luonnosta. Joskus ilossa on surureunus, kun poika ei ole mukana iloitsemassa. Hän totisesti osasi iloita. Ja nauttia elämästä. Kumpa voisin hänen kanssaan todeta, että tänään oli hyvä päivä.








Viimeisen kerran?

 Viimeiset pyörivät yhä mielessäni. Nyt olen miettinyt sitä, miten varsinkin ikääntymisen myötä on asioita, joita tekee viimeistä kertaa tietäen, että se on viimeinen kerta. On myös asioita, joita tekee viimeistä kertaa tietämättä, että se oli viimeinen kerta.

Pitkäaikainen sienestys- , marjastus- ja työkaverini menehtyi syöpään 58 vuotiaana. Näin hänet viimeisen kerran TAYSin käytävällä pojan kuoleman jälkeen. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa viimeisen kerran kesäkuussa, jolloin hän sanoi, ettei jaksa puhua enää. Viimeiset viestit välittelimme kolmisen viikkoa ennen hänen kuolemaansa. 

Poika lähti sairaalaan viimeistä kertaa ja muistan, miten katselin hänen kätensä heilautusta isänsä vierestä autosta ja aivankuin jokin olisi kuiskinut korvaani "Tämä on viimeinen kerta, poika ei enää tule takaisin". 

Kun jouduimme luopumaan koirastamme keväällä, tiesimme pojan isän kanssa kumpikin sen, että siinä oli elämämme viimeisin koira. Emme pysty enää takaamaan, että voisimme huolehtia koirasta reilut kymmenen vuotta, mikä olisi sen elinikä. Meille ei siis enää voi tulla koiraa, vaikka miten siitä tykkäisimme.

Auton suhteen, silmäsairauksieni ja ikääntymisemme vuoksi olemme tulleet siihen tulokseen, että nykyinen automme on viimeinen. Ajamme sillä niin kauan kuin pystymme ja sen jälkeen ei enää ole tarvetta autolle. Kulkemiset pitää sen jälkeen hoitua jotenkin muuten.

Kaikesta huolimatta elämään täytyy sisällyttää myös asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa. Edes yksi tai kaksi asiaa vuodessa voisi olla sellaisia, joita tekee ihan ensimmäistä kertaa (ja ehkä viimeistäkin). 




Elää kuin viimeistä päivää?

Luin jostain lähipäivinä ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni. Yleensä sanotaan, että jokainen päivä tulisi elää kuin eläisi viimeistä päiväänsä. Jos ajattelen elämäni loppuvan tämän päivän jälkeen, niin en mitenkään pysty päivääni saamaan kaikkea sitä tärkeää, jota haluaisin elämässäni olevan. Jos tuolla kliseellä tarkoitetaan sitä, että pitäisi pystyä elämään hetkessä, niin se saa ihan toisen merkityksen. Jos elän tässä hetkessä aistit ja mieli avoimena, niin silloin minulla on kaikki universumin aika ja omistan tämän hetken lisäksi myös tulevat hetket. Sen sijaan, että suorittaisin kiireellä ja hädällä sitä viimeistä päivää, elän elämääni hetki hetkeltä. Tässä ajatuksessa on suuri ero. Suoritatko sinä elämääsi vai elätkö sitä hetki hetkeltä?

Kun poika oli vielä kanssamme, mielestäni emme eläneet kuin viimeistä päivää vaan elimme hetkestä hetkeen. Silloin, pojan viimeisenä kesänä oli paljon hellepäiviä, samanlaisia joita nyt on ollut muutaman viikon ajan. Ne kesän hetket, kun lähdimme rantaan ja veneilemään tai autolla kauemmas nauttimaan luonnosta ovat palautuneet mieleeni helteen mukana. Pojan sanoin, ne ne vasta olivat elämää. 




Suositut tekstit