Kuolleiden lasten muistopäivä 23.9.2022

 Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat. Eilen tuli täyteen neljä vuotta pojan kuolemasta. Tänään vietetään jälleen ympäri Suomea kuolleiden lasten muistopäivää. Luin äsken kirjoitukseni neljän vuoden takaa. Ja itkin.

Haluaisin sanoa sinulle, joka ehkä olet kipeän tuoreen surusi äärellä tänään, kannattelevia lohdutuksen sanoja. Mutta ei minulla ole niitä sanoja. Itselläni suru on asettunut asumaan ja ottanut käyttöönsä osan minusta. Ja minä olen tottunut surun läsnäoloon. Itku tulee edelleen neljänkin vuoden jälkeen monessa tilanteessa. Mutta se sadan kilon painoinen kivi rinnan päältä on sulanut. Eikä se suru täytä elämän jokaista henkäystä. Se on osa minua ja tulee olemaan niin kauan kuin yhtään mistään ymmärrän. 

Pojan kuoleman jälkeen kävin pakonomaisesti läpi kaikkia valokuvia ja tein albumeita ja keräsin videoita. En noiden ensimmäisten kuukausien jälkeen vaan enää oikein tahdo pystyä niitä katselemaan. Pojan isä niitä katselee päivittäin, kun kuvien pilvipalvelu niitä hänelle päivittäin muistuttaa. Minunkin pitäisi katsella enemmän, tiedän sen. Pitäisi muistuttaa itselleen enemmän sitä, millainen poika eläessään oli kuin muistella hänen kuolemaansa. Minä olen yhä kiinni kuolemassa.

Pojan kuoleman jälkeen on tullut lähiystäväpiirissä myös kuolemisia. Osa yhtäkkisiä, osa odotettuja. Yhä enemmän olen vakuuttunut, että yksikään meistä ei pysty surulta välttymään. Kannattaako sen takia jättää rakastamatta? Ei tietenkään. Surustakin huolimatta pitää täysillä uskaltaa rakastaa. Sillä millä muulla täällä oikeasti on merkitystä kuin sillä, että on rakastanut ja ollut rakastettu? Pitääkö musertua surun alle? Mielestäni kaikin keinoin pitää pyrkiä jatkamaan elämää, ei ilman surua vaan sen kanssa. Välillä se iskee kovempaa ja välillä se siirtyy taka-alalle. Sen kanssa voi kyllä tulla toimeen. Ei ole olemassa kilpailua kuka suree eniten tai näyttävämmin. Et voi tietää ihmistä katsomalla, miten kipeää surua hän kantaa. Surun ei tarvitse loistaa, vaikka se onkin läsnä. Surua ei tarvitse surra pois. Se saa olla.

Me päätimme viime talvena vaihtaa kotia ja se oli hyvä ratkaisu meille. Pojan papereita ja koulutöitä tuli muutossa vastaan. Osan niistä kehystimme tauluiksi, osan hävitimme. Päiväkodin ja koulun reissuvihkot säilytimme. Sieltä sivuilta löytyy monenlaista muistoa. "Oli hyvä viikonloppu" oli pojan vakiolause koulussa kertomuksensa loppuun, kun piti kertoa, mitä viikonloppuna oli tehnyt. Toivottavasti hän sanoisi että oli hyvä elämä, jos sitä häneltä kysyttäisiin. Minä aion tehdä kaikkeni, että itse voisin sen jonain päivänä sanoa. Suruja rikkaampana ja rakastavin sydämin.



1 kommentti:

  1. Vaikka suru kulkeekin aina mukana, niin haluan vilpittömästi toivoa hyviäkin hetkiä ja toivoa elämääsi ❤️

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.

Suositut tekstit