Onko elämä ympyrä?

Jäin miettimään sitä, miten tavallaan elämä on kuin ympyrä: miten kuollessa päädytään siihen alkupisteeseen, jossa elämä syntymässä alkoi. Elämän pituuden perusteella ympyrät ovat erikokoisia, kukin kuitenkin itsessään täydellinen, ilman vajavaisuutta.

Jokaisen ympyrän sisään mahtuu kaikki ihmisyys, rakkaus ja kokemukset. Rakkaus ja ihmisyys on kaikilla lähtökohtaisesti yhtä suuri, vain kokemukset  vaikuttavat ympyrän kokoon.

En tiedä miksi, mutta tämä ajatus on jotenkin lohdullinen.

Pojan huone ja tavarat ovat ennallaan

Pojan sänky, lelut ja kirjat, kaikki on yhä paikoillaan kuin odottamassa pojan paluuta. En tiedä milloin tulee se hetki, että otamme huoneen muuhun käyttöön. Vielä ei ole se hetki. Joka kerta huoneeseen katsoessa tulee ikävä mieleen. Kun tajuaa, että poika ei sinne koskaan palaa.

Töissä on ollut rankka vaihe. Olen tehnyt ylitöitä jo monta viikkoa, 10-12 tunnin työpäiviä. En tiedä, miten kauan jaksan. Välillä tuntuu voimat olevan ihan lopussa. Haluaisin niin mielelläni olla enemmän kotona ajatuksieni ja pojan isän kanssa ja ennenkaikkea haluaisin nukkua paremmin. Piristystä elämään tuo kuitenkin lapsenlapsen viikonloppuvierailut. Ja tallella on yhä terrierimäinen sitkeys, jolla pitää kiinni oman elämän reunuksesta. Poika tuskin olisi halunnut, että suren itseni hautaan.

Muistan usein sen rakastavan katseen, joka hänellä oli viimeisen puolen vuoden aikana. Hänen silmissään oli välillä niin paljon rakkautta, että se kouristi rintaa. Olen myös paljon katunut niitä arjen tilanteita, joissa pojan elämän varrella tuli vaadittua häneltä enemmän kuin mihin hän kykeni. Tai toruttua häntä. Kyllä hän silti varmasti tiesi sen, miten paljon häntä rakastin ja yhä rakastan.

Tänään on 120. päivä ilman poikaa. Enkä vielä yhtäkään näistä päivistä ole selvinnyt ilman kyyneleitä.

Selviytymistä

Sudenkorento elää lentämällä yhden päivän.

Lumihiutale saattaa sulaa ennenkuin se putoaa maahan.

Kaikella on alkunsa ja loppunsa.

Talvi väistyy kevään tieltä.

Kevät muuttuu aikanaan kesäksi.

Mikään ei muutu ja silti jokaisena päivänä kaikki muuttuu.

Päivät seuraavaat toisiaan.

Kuitenkin jollekin tämä päivä on se viimeinen.

Selviytyminen on sitä, että näkee auringon ja sinisen taivaan.

Antaa verhojen olla auki ulkomaailmaan.

Antaa itkun tulla ja mennä.

Selviytyminen on sitä, että vie pikkulinnuille auringonkukansiemeniä.

Että hengittää aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Että pitää sydämensä auki surulle.

Antaa ilollekin sijansa.

Kauan keräsin voimia siihen, että uskalsin lopultakin viime viikonloppuna katsella pojan tekemiä videoita. Miten sokea sitä onkaan ollut, kun on päivittäin läheltä katsonut poikaa. Videoista näki selvästi, miten kunto oli huonontunut viime keväästä kesään. Helmikuussa vielä poika höpötti sujuvasti, vaikka välillä selkeästi oli oksettava olo. Jaksoi kuitenkin seisoakin paljon. Kesän videoissa puhe oli kipulääkkeiden vuoksi jo melko puuroista ja sanat olivat joissain kohdin vaikeita saada sanottua. Ja hänen piti istua ja kerätä voimia aina välillä. Myös rummutusvideoissa näki, miten sujuvaa rummuttaminen oli alkuvuodesta ja miten tahdissa pysyminen alkoi olla vaikeampaa kesällä. Sinnikkäästi vielä syyskuun alkupäivinäkin poika rummutteli. Kunnes sitten tuli se viimeinen sairaalakeikka. Jolta rumpali ei enää kotiin palannut.

Tänään on 113. päivä ilman poikaa.