Pojan huone ja tavarat ovat ennallaan

Pojan sänky, lelut ja kirjat, kaikki on yhä paikoillaan kuin odottamassa pojan paluuta. En tiedä milloin tulee se hetki, että otamme huoneen muuhun käyttöön. Vielä ei ole se hetki. Joka kerta huoneeseen katsoessa tulee ikävä mieleen. Kun tajuaa, että poika ei sinne koskaan palaa.

Töissä on ollut rankka vaihe. Olen tehnyt ylitöitä jo monta viikkoa, 10-12 tunnin työpäiviä. En tiedä, miten kauan jaksan. Välillä tuntuu voimat olevan ihan lopussa. Haluaisin niin mielelläni olla enemmän kotona ajatuksieni ja pojan isän kanssa ja ennenkaikkea haluaisin nukkua paremmin. Piristystä elämään tuo kuitenkin lapsenlapsen viikonloppuvierailut. Ja tallella on yhä terrierimäinen sitkeys, jolla pitää kiinni oman elämän reunuksesta. Poika tuskin olisi halunnut, että suren itseni hautaan.

Muistan usein sen rakastavan katseen, joka hänellä oli viimeisen puolen vuoden aikana. Hänen silmissään oli välillä niin paljon rakkautta, että se kouristi rintaa. Olen myös paljon katunut niitä arjen tilanteita, joissa pojan elämän varrella tuli vaadittua häneltä enemmän kuin mihin hän kykeni. Tai toruttua häntä. Kyllä hän silti varmasti tiesi sen, miten paljon häntä rakastin ja yhä rakastan.

Tänään on 120. päivä ilman poikaa. Enkä vielä yhtäkään näistä päivistä ole selvinnyt ilman kyyneleitä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!

Suositut tekstit