Koko päivän pojalla oli pahaa oloa. Aamuin illoin otettava Zofran-lääke auttoi jonkin verran, mutta silti yksi kunnon oksennus tuli. Sytostaatit ovat herkistäneet hajuaistin ja makuaisti on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Ne herkut, jotka aikaisemmin maistuivat, eivät enää mene alas millään. Kuten vaikkapa ranskalaiset perunat. Pahoinvointipusseja on ripoteltuna ympäri kotia, jotta sellainen tarvittaessa löytyy läheltä.
Keskuslaskimokatedri, jota kautta suonen sisäinen lääkitys annetaan ja verikokeet otetaan, hoidetaan joka kolmas päivä. Tänään oli katedrin hoitopäivä. Vanhat laastarit ja teipit poistetaan, haavan ympärys puhdistetaan steriileillä pyyhkeillä ja spriillä ja laittaan uudet teipit ja laastarit.
Tämä on se uusi arki, jossa me tällä hetkellä elämme. Hoidot ja muut hoitorutiinit ovat osa uutta arkeamme. Silti tämäkin arki sisältää yhden suuren aarteen: poika on vielä kanssamme.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. Mielessäni on usein pyöriny...
-
Tänään kaksi lapsuus- ja nuoruusystävääni soitteli kysellen, mitä kuuluu. Tällaisessa tilanteessa, jossa omat voimat ovat välillä kortilla, ...
-
Tähän mennessä on tullut kirjoitettua lähinnä vain niitä surun ja kuoleman ajatuksia, joita pojan sairastuminen on herättänyt. Tänään haluan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.