Meille tämä isänpäivä on kolmas ilman poikaa. Ensimmäisen vietimme Kanarialla. Lähdimme karkuun. Toisen vietimme kotona, normaalisti, koska pojan isä sai viettää sitä toisen elossa olevan lapsensa kanssa. Suru tunki mukaan, sille emme voi mitään. Suru on läsnä myös tässä päivässämme, vaikka parhaani mukaan yritin pojan isää juhlistaa kakun ja pienen lahjan muodossa. Hän oli paras mahdollinen isä pojalle. Rakastava, kuunteleva, läsnäoleva. Opetti pojan ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Oli mukana läksyjen teossa. Luki iltasadut, kuljetti harrastuksissa, seisoi pakkasessa pulkkamäessä. Otti syliin ja lohdutti.
Tänä vuonna covid-19 vei sen ainoan elossa olevan lapsen pois pojan isän päivästä. Tytär asuu pääkaupunkiseudulla ja on pysytellyt siellä koko tämän ajan. On todella surullista, että niin monet isät joutuvat nyt koronan pelon takia viettämään päiväänsä ilman lapsiaan.
Moni isä on haudannut sen ainoansa. Millaisia ajatuksia mahtaakaan herättää isänpäivä isälle, jolla ei ole lasta enää täällä? Haluan sydämestäni onnitella erityisesti näitä tyhjän sylin isiä. Isyys ei katoa, vaikka lapsi kuolee. Sydämessä lapsi on tallella. Haluan myös muistaa niitä miehiä, joista ei koskaan tullut toiveistaan huolimatta isiä. Toivottavasti hekin löytävät rakkaudelleen kohteen täällä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.