Jäin vahvasti pohtimaan tuota epätoivoista kysymystä. Enkä edelleenkään keksi mitään muuta vastausta kuin että pitää lähteä selviytymään yhdestä hetkestä toiseen. Yksi päivä kerrallaan. Sen kauemmaksi ei kannata katsella. Siinä hetkessä, kun ei kykene tekemään mitään muuta, keskittyy vain hengittämään. Se riittää siihen hetkeen. Jokainen hetki kantaa seuraavaan hetkeen. Ja kun päiviä kuluu, niistä muodostuu viikkoja, kuukausia, vuosia.
Selviäminen ei tarkoita sitä, että lapsen kuolema unohtuisi, että surusta jotenkin paranisi. Suru tulee kulkemaan mukana koko loppuelämän. Aina tulee olemaan elämä sitä ennen ja elämä sen jälkeen. Paluuta siihen ennen- elämään ei enää ole. On vain jälkeen -elämä. Elämä, joka rakentuu uudelleen hetki hetkeltä ja päivä päivältä. On ryhdyttävä rakentamaan uutta erilaista tulevaisuutta niillä rakennusaineilla, joita siinä tilanteessa on käytettävissä.
Voitte katsoa minua ja miettiä, miten hyvin olen selvinnyt. Käynhän töissä ja olen säilyttänyt toimintakykyni. Se ei silti tarkoita sitä, että suru ja ikävä olisi kadonnut elämästäni. Ei tarvitse kovinkaan paljon raaputtaa pintaa, kun suru ryöpsähtää esiin. Jos kuvittelen elämäni taloksi niin talossani on himmeä kynttilöiden valaistus. Se näyttää siistiltä ja hyvältä paikalta asua. Valaistus kuitenkin kätkee pölyiset nurkat ja pöydät. Jos valot laitettaisiin täysillä päälle, kaikki se pöly tulisi näkyviin. Siksi pidän enemmän kynttilöistä. Saan lymytä siellä suruni kanssa.
Muuttumatta tästä ei ainakaan selviä. Suurta jalostumista ei surevan sielussa tapahdu, mutta niin perinjuurin ravistava kokemus tämä on koko minuudelle, että sama ihminen en enää ole.
Sain kuvan kukan 14.5.2017. Kysymyksessä oli entisen elämäni viimeinen päivä, sitä en toki silloin tiennyt. Se oli äitienpäivä. Kukka on selvinnyt tähän päivään. Minäkin olen.
Kiitos kirjoituksistasi ❤️
VastaaPoista