Valo voittaa?

Elämäni synkin ja pisin talvi alkaa kohta olla takana ja kevään valo näyttää lisääntyvän pikkuhiljaa. Juuri tänään oli päivä, joka antoi uskoa siihen, että talven selkä on taittunut. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen talvi pojan kuoleman jälkeen vaan toinen. Silti tämä on ollut harmaudessaan ja vesisateineen kamalin talvi koko elämässäni. Tähän mennessä.

Pojan isän kantasolusiirto on nyt tehty ja se sujui huomattavasti helpommin ja paremmin kuin uskalsimme edes toivoa. Pahoinvointia on pitänyt hyvin kurissa estolääkitys (psyykenlääkkeiksi paljastuivat tutkimuksissamme) ja veriarvot lähtivät nollasta hyvin nousuun. Luuydinnäytteitä otetaan muutama lähikuukausina, kesällä ylläpitosytostaatit, seurantaa, hoitoa. Ihmismassoja vältellään vielä kuukausia eikä meille ole tervetulleita muut kuin terveet vieraat.

On ollut outoa käydä pojan haudalla yksin, kun pojan isä oli ensin sairaalassa ja nyttemmin kotona toipilaana. Jostain kumpuaa sisäinen pakko päästä sinne vähintään kerran viikossa. Tähän asti olemme pojan isän kanssa käyneet siellä aina yhdessä. Pian pääsemme sinne jälleen yhdessä.

Ikävä tulee yhä ja iskee syvälle. Jollain tavalla surusta on tullut kuin se kulunut arkisin pidettävä vaate, joka puetaan päälle päivittäin ja josta on tullut kuin osa itseä. Se, jota ilman olisi joku muu.