Sitä edeltävässä elämässä oli paha päivä myös se, kun äitini kuoli ns. seisovilta jaloiltaan aneurysman puhjettua. Ja yksi joulunaluspäivä on jäänyt myös mieleen, kun ex-mieheni ryyppyretkeltään poikkesi hakemaan lisää rahaa, mutta ei saanut sitä nyrkistäni kaivettua ulos ja tein lopullisen päätöksen hakea avioeroa. Ja melko kamala päivä oli myös se, kun pojan isä sai diagnoosin myeloomasta. Se päivä oli 2.1.2012. Sitä ennenkin olin kyllä jo tajunnut, että jotain vakavaa on tulossa ja itkenyt yksin autoillessani - kotona ei sopinut pelkoaan näyttää.
Jos olet sitä mieltä, että kärsimys jalostaa ihmistä, niin olet väärässä. Ihminen on ihminen myös kärsiessään. Perimänsä ja kokemansa summa. Ja sen jälkeen myös kärsimyksensä summa.
Jos olet sitä mieltä, että vaikeuksista selvinneet ihmiset ovat vahvoja ihmisiä, olet väärässä. Ihmisellä ei ole vaikeuksia kohdatessaan vaihtoehtoja. Mikä on selviämisen mitta? Silloinko on selvinnyt, kun jatkaa elämistään? Sekö on vahvuuden merkki? Mikä olisi vaihtoehto?
Hei...ja olen todella surullinen poikasi sairaudesta ja poisnukkumisesta.
VastaaPoistaEi, ei suunnaton suru vahvista, ei valmista uusiin koettelemuksiin eikä jalosta paremmaksi ihmiseksi. Se murentaa pala kerrallaan elämään jääneiden elämän, etäännyttää normalista arjesta ja haistattaa pitkät kaikenlaiselle ilolle. Näin se tekee..ja on pakkokin tehdä. Muutoin emme selviäisi tästä elämämme suurimmasta menetyksestä ja tyhjyydestä, surusta. On saatava kiukutella ja huutaa kuin pikkukakara, olla syömättä tai syödä Fazerin Sinistä levy kerrallaan maistamatta palaakaan ja olla vastaamatta vuolaasti "miten sä oikein jaksat" -"hyvää mukamas tekeviin" uteluihin. Ja tätä on tehtävä kaikkien kamalien hautajaisvalmistelujen keskellä ja niiden jälkeen vielä todella pitkään.
Juuri aikuistuneen poikani täysin äkillisestä kuolemasta on kulunut 2 vuotta ja 1,5 kuukautta. Olen itkenyt, huuhtanut, hautautunut kotiin, palannut töihin ja taas hautautunut kotiin. Minulla on tämä kokemus enkä voi sitä itsestäni kiskaista pois. Mitä olisin jos poikani kuolema kokemuksistani, muistoistani, itsestäni pois otettaisiin... Olisin nainen, jolla ei olisi koskaan ollut poikaa, ei muistoja eikä äidin kokemuksia hänen kanssaan, ei onnen hetkiä ei suruja.
En ole vahvempi, mutta katson elämää eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, joita ennen en edes nähnyt. Vihaan ja rakastan tuoksuja, jotka tuovat muistoja, mutta pääasia että tuovat. Siispä koen ja tunnen. Elän. Se on nyt mun tehtäväni, poikanikin vuoksi.
Selviäminen on ainut vaihtoehto kuolemalle.
VastaaPoista