Voiko unohtaa - pitääkö unohtaa?

Mieleen on piirtynyt pojan viimeiset hetket kristallinkirkkaiksi kuviksi. Se, miten hänen oli vaikea viimeisenä iltana hengittää ja miten kysyimme, haluaisiko hän nukkua, niin ei tunne pahaa oloaan. Ja hän nyökkäsi. Ja sitten hänet vaivutettiin uneen. Makasin pojan vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja nukahdin omaan sänkyyni.

Jossain vaiheessa havahduin kuin poika olisi liikuttanut peukaloaan kädessäni. Kysyin hoitajalta, nukkuuko poika varmasti ja hän vakuutti pojan nukkuvan. Olin kuvitellut liikkeen. Sen jälkeen nukahdin uudelleen. Kunnes pojan isä tönäisi minut hereelle ja tajusin hoitajan sanovan, että sydäntä ei tunnu. Pojan hengitystä ei kuulunut, mutta sitten hän vielä kaksi kertaa veti henkeä. Sen jälkeen syvä hiljaisuus. Poika oli kuollut. Sydän oli pysähtynyt. Hengitys oli lakannut. Iho kylmeni nopeasti.

Nämä tapahtumat pyörivät päässä päivittäin omana filminauhanaan. Höystettynä sillä suurella avuttomuuden ja voimattomuuden tunteella, kun en pystynyt lastani pelastamaan ja auttamaan. Voimme vain katsoa vieressä, miten elämä hiipuu pois. Se on niin väärin, ei siihen pidä kenenkään äidin ja isän joutua.

Se ihana nauru ei enää kuulu. Poika ei enää tule halaamaan ja hieromaan nenäänsä omaani. Ei pyydä hieromaan jalkojaan. Ei käperry kainaloon lauantaiaamulla. Ei käske mennä pois telkkarin edestä, kun pelaa Wii-peliään. Ei silitä karvakavereita. Ei löntystä jalkojaan laahaten ja kädestä kiinni pitäen kävelyretkillämme. Ei vietä joulua eikä syntymäpäivää. Ei ole tekemässä äitienpäiväkakkua isänsä kanssa. Niin kovin paljosta jouduin pojan mukana luopumaan. Ihan liian paljon menetin pojan mukana.

Silti elän ja aika kuluu eteenpäin. Nyt on mennyt 68 päivää ilman poikaa. Mitenkähän kauan tuo viimeisten hetkien filmi jatkaa pyörimistään? Miten sen saisi työnnettyä taustalle ja pystyisi alkaa muistelemaan poikaa sitä edeltäviltä vuosilta - elämää sisältäviä päiviä kuoleman päivän sijaan? Ehkä se aika vielä joskus tulee. Nyt on vielä tämän aika. Voimattoman surun aika.

Kuva: Niko Paulanne