Suru on kohdattava ja elettävä

Kun poika sairasti ja tiedettiin, mitä on tulossa, yritin olla vastustamatta surua. Ajattelin olevani elämän virrassa ja järkeilin, että mitä enemmän rimpuilen ja laitan vastaan, sitä enemmän menetän voimiani.Samalla periaatteella olen jatkanut pojan kuoleman jälkeenkin. Ajelehdin virran mukana päivästä toiseen. Kun itku ja suru ovat tullakseen, ne saavat tulla. Kun on muun aika, se aika tulee.

Olen saanut myös muutamia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat myötäeläneet kanssamme. Vaikka se tuokin liikutuksen myötä surun ja ikävän mieleen, se on myös lohduttavaa. Kiitos siis jokaiselle, joka uskaltaa kysyä, miten me jaksamme ja mitä meille kuuluu. Kiitos, että tuotte lohtua meille. On myös niitä, jotka eivät uskalla sitä kysyä, eivätkä ottaa yhteyttä.

Olen miettinyt surua myös siitä näkökulmasta, että se on osittain aika itsekästä. Minä itken ja suren omaa ikävääni ja menetystäni. Minun pitäisi vielä enemmän surra pojan puolesta sitä, että hänen elämänsä jäi niin lyhyeksi. Pitäisi surra kaikkea sitä, mitä poika menetti. Silti surussani olen kovin itsekäs: Minä menetin poikani - Minulla on ikävä poikaani. Minun suruni. Minun ikäväni.

Kuva: Niko Paulanne