Tänään sen tajusin. Meille on muuttanut asumaan Suru. Se livahti ovenraosta kun ensimmäiseltä sairaalareissulta melkein vuosi sitten kotiinnuttiin. Vuoden kuluessa se on asettunut taloksi ja ominut oman sijansa. Siitä on tullut yksi meistä.
Se on läsnä pesemättömissä ikkunoissa, lääkkeillä ja hoitotarvikkeilla lastatulla pöydällä. Se välittyy pojan isän ja minun toisiimme luomissa katseissa. Iltaisin se tunkee väliin nukkumaan kun silitän pojan poskea ja pidän kädestä kiinni.
Kun lähden kotoa, Surun tuoksu kulkee mukanani. Kun saavun kotiin, se tulee puristamaan minut syleilyynsä. Suru tulee asumaan luonamme koko loppuelämämme. Vaikka vaihtaisimme seiniä ympärillämme, se siirtyy muuttolaatikoissa minne ikinä menemmekään.
Pojan sanoin: "tänään oli hyvä päivä". Mieluisa vieras kävi. Musaterapiassa jaksoi soitella. Teimme pyörätuolilenkin ulkona auringonpaisteessa. Illalla oli suihkun ja katedrin hoidon vuoro.
Seisominen suihkussa kävi pojan voimille. Sunnuntaiksi täytyy käydä etsimässä kaupasta suihkuun tuoli. Tajusin tänään myös sen, että sitä mukaa kun pojan voimat heikkenevät, omille voimille uhkaa käydä samoin. Vaikka tulevana aikana niitä voimia tarvitaan entistä enemmän.
Suru, joka meillä asuu, nukkuu öisin rintani päällä. Tunnen sen painon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.