Rankka viikko kääntyi voitoksi

Pojalla oli keuhkokuume, joka oli seurausta yhdestä rs-viruksesta, jonka nimeä en nyt muista. Oli melko heikossa kunnossa, kun sairaalassa aloitetut kaksi antibioottia saivat ensin aikaan melkoisen ripulin. Oli lisähapellakin monta vuorokautta. Veriarvot oli tosi alhaiset, kasvutekijää pistettiin maanantaista lähtien joka päivä, jotta sytostaateista hiljentynyt luuydin saataisiin jälleen tuottamaan valkosoluja. Trombosyytteja ja punasoluja tankattiin pusseista. Mutta se, mikä oli ihmeellisintä, pojan kylkikipu jäi sairaalaan, eikä morfiinia ole enää tarvittu.

Viikko oli minulle melkoisen rankka, koska isä ei vyöruusun ja oman yskimisensä vuoksi voinut osallistua alkuun lainkaan pojan hoitoon sairaalassa. Ensin meni lauantai ja sunnuntai 7.30-21.30 aikataululla. Maanantaina kävin töissä olemassa muutaman tunnin aamupäivällä ja sen jälkeen olin iltamyöhään pojan kanssa osastolla. Tiistai ja keskiviikko meni palkattomilla vapailla ja aikataulu edelleen 7.30-21.30. Torstaiksi isä oli jo sen verran toipunut, että henkilökunta päästi hänet sisään. Silloinkin töiden jälkeen menin suoraan osastolle ja vapautin isän kotiin koiraa ulkoiluttamaan. Perjantaille minulla olikin lomapäivä.

Tays LO6 teki todella upean työn siinä, että sai pojan siihen kuntoon, että hän pääsi perjantaina pois sairaalasta ja pääsimme lähtemään kohti Voice of  Finlandin semifinaalia Turkuun. Automatkalla poika nukkui yli puolet matkasta. Kun pääsimme hotelliin, hän otti vielä sielläkin nokoset ennenkuin kävimme syömässä ja lähdimme taksilla kohti Logomoa. Perillä pyörätuolin kanssa jaksaminen meni mainiosti. Oli ilo katsoa pojan hymyä ja loistavia silmiä salissa. Olin varannut meille paikat yhden osion takarivistä, jotta saimme kokoontaittuvan pyörätuolin tuoliemme taakse. Ainoa pettymyksen varjo kokonaisuudessa oli se, että valmentajat eivät jakaneetkaan nimmareita, jotta poika olisi saanut halata Tonia, josta hän oli haaveillut. Nimmarikortin hän kuitenkin sai henkilökunnan avustuksella. Se vähän lievitti pettymystä. Toinen, joka lievitti hieman hänen pahaa mieltään oli seuraava aamu, kun hotellin aamupalalla ollessaan pääsi yhteiskuvaan Lenni-Kallen kanssa. 

Meillä on kaikilla nähdyksi tulemisen tarve. Pojalla se liittyi Toniin. Illalla ennen nukahtamistaan hän mietti, näkiköhän Toni hänet. Minä sanoin, että henkilökunta ainakin lupasi viedä pojan terveiset Tonille, joten terveiset hän ainakin saa pojalta. Sitten poika sanoi, että seuraavalla kerralla hänen kyllä pitää saada halata Tonia. Seuraavalla kerralla...? Ensi perjantaina on magneettikuvauspäivä. Ei mitään mahdollisuutta ehtiä sieltä Turkuun puoli kahdeksaksi.Voitte uskoa, että jos olisi vähänkin mahdollista, olisimme siellä taas. Ensi vuonna poikaa ei todennäköisesti enää ole. Sanoinko sen pojalle? En tietenkään. Sanoin vain: "Niin". Ja kuulin kuinka isänsä pidätti hengitystään vieressä.

Reissu oli joka tapauksessa pojalle tosi tärkeä. Ja itselläkin oli Turussa tunne kuin olisi päässyt ulkomaille matkalle. Niin kauan olemme kotona olleet ja vältelleet ihmisiä. Ja sittenkin se tauti, joka vei pojan sairaalaan, tuli isän mukana kotiin. Nyt kun kevät ja kesä tulee, pitää alkaa miettiä, mitä kaikkea mukavaa keksisi pojan päiviin. Viikinsaaren retki, Niihaman puistokävelyt, Hatanpään arboretum. Niitä ainakin. Onneksi on tuo pyörätuoli, jonka kanssa jaksamatonkin pystyy ulkoilemaan.

Niin, suunnittelen kesää, vaikka jokin vastaava sairaalareissu todennäköisesti tulee olemaan se, jolta poika ei enää palaa kotiin. Syövän osalta jatketaan samoin lääkkein hieman pienennetyin annoksin, jos niiden jarruvaikutus edelleen näkyy ensi perjantain magneettikuvissa. Jos ja kun näiden lääkkeiden vaikutus katoaa, otetaan käyttöön Saksasta ehdotetut kaksi toista lääkettä, joilla toivottavasti saadaan jonkin aikaa myös jarrutettua taudin etenemistä. Se, miten kauan jarrut toimivat on suuri arvoitus, jota kukaan ei tiedä. Sen kanssa elämme päivää kerrallaan. 

Tänään poika pääsee juhlimaan veljentyttönsä kaksivuotis-synttäreitä.