Sain ensimmäisen Käpy -lehden kotiin. Sen sisältö kolahti. Löysin sieltä vertaisiani, surun kanssa eläviä ihmisiä. Erityisesti tykästyin Miia Valennon kirjoittamaan artikkeliin Resilienssi. Lainaan tähän pienen osan hänen tekstiään:
"Miten sä voit selvitä siitä? En mä vaan pystyis. Tällaisen lausahduksen kuulin useamman kerran, kun tulin tutuksi lapsen menetyksen kanssa. Päässäni soi aina sama vastakysymys: Onko minulla muita vaihtoehtoja? Voin elää tai voin kuolla. Sittemmin olen tullut ajatelleeksi, että elääkin voi monella tapaa. Menetyksen kokenut voi jatkaa elämäänsä kaukana entisestä psyykkisen ja fyysisen toiminnan tasostaan.
Fysikaalisissa tieteissä materiaali tai objekti on resilientti, mikäli se palautuu alkuperäiseen muotoonsa ja kokoonsa taivutuksen tai venytyksen jälkeen. Puhuttaessa ihmisistä, sillä viitataan kykyyn kimmota tai palautua takaisin toimintakykyisyyteen vastoinkäymisen jälkeen.
Tekijöitä, jotka ylläpitävät hyvää resilienssiä ovat mm. seuraavat: realistinen optimismi, sitkeys, myönteinen tunne-elämä, ulospäinsuuntautuneisuus, luovuus, itsekontrolli, kiitollisuus, terveys, pelkojen kohtaaminen, hengellisyys, sosiaalinen tuki, kognitiivinen ja emotionaalinen joustavuus, aivojen muokkautuvuus sekä merkityksen ja tarkoituksen anto koetulle vastoinkäymiselle."
Tuo ensimmäinen kappale on niin totta. Meiltä on kysytty monta kertaa, miten me jaksamme miehen kanssa. Me olemme sanoneet, että ei ole vaihtoehtoja kuin jaksaa vain. Eri päivät sisältävät eri määrän jaksamista.
Minä tiedän jo nyt, että en koskaan tule olemaan se sama ihminen, joka olin vielä reilu vuosi sitten.
Osittain olen, mutta osaksi olen jotain muuta. Samalla tavalla kuin elämämme on jotain muuta, mitä se oli vielä reilu vuosi sitten.
Silti ajattelen, että minä selviän tästä kyllä, koska muutkin ovat selvinneet vastaavasta tilanteesta.
Jalostaako suru ihmistä? Epäilen. Toki se asettaa asioille ihan uudet arvotukset.
Kirjoitan tätä palattuani töistä kotiin. Poika on nukkumassa ja lepäämässä. On nukkunut nykyään päivittäin päiväunia. Kävi tänään koulussa olemassa, musiikkitunnilla muiden kanssa. Voi sitä iloa, kun sai olla siellä.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Mekin vietämme sitä osanottokukkien äärellä. Poika pääsi pois eilen aamulla klo 03:15. Ol...
-
16-vuotiaan kuuluu pelata jalkapalloa, soittaa rumpuja ja iloita elämästä. Meidän 16-vuotiaamme ei tänään jaksa enää kättään nostaa tai puhu...
-
Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen va...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.