Elämämme on jatkunut ja hakeutunut uusiin uomiin. Muutama muutto on tehty, nykyisessä paikassa on asuttu reilu puolitoista vuotta. Enää seiniin ei kiinny samalla tavalla, koti on siellä, missä tavarat ovat. Ja tavaroitakin on vähennetty runsaasti.
Osa pojan leluista ja kirjoista on jatkanut elämää lapsenlasten käytössä. Lapsenlasten kanssa puhutaan pojasta, ja usein kysyvät, onko tämä pojan vanha lelu tai mistä elokuvista poika piti. Heidän kauttaan elämään on tullut uusia värejä.
Tänä vuonna pojan kuolemasta tulee kahdeksan vuotta ja hän täyttäisi vuoden lopussa 25 vuotta. Olisi jo aikamies.
Suru on yhä läsnä päivittäin. Se on kuitenkin pehmennyt vuosien mittaan, eikä viillä enää niin kipeästi. "Voiko enkelit eksyä"- kappale sai kyyneleet silmiin, kun se soi autoradiosta muutama päivä sitten. Puhuimme pojan isän kanssa, että ehkä poika oli enkeli, joka oli meidän kanssamme riittäväksi katsotun ajan ja kun tehtävä oli tehty, lähti takaisin. Meidän elämämme olisi muodostunut kovin erilaiseksi ilman poikaa.
Ajoimme yksi päivä myös vanhan asuinpaikkakuntamme katuja ja vanhan omakotitalomme ohi. Siellä vietimme elämämme onnellisimmat ja parhaat vuodet. Poika kasvoi ja aloitti koulunkäynnin sieltä. Puuhattiin puutarhassa ja poika hyppi trampalla. Talon pihassa näytti olevan nytkin tramppa.
Kissa kulkee yhä mukanamme, on ollut meillä nyt yksitoista ja puoli vuotta. Se tuli meille aikuisena löytökissana. "Hassu kissa", kuten poika usein sanoi.
Elämämme kulkee päivästä päivään, mutta jokaiseen päivään sisältyy muisto tai ajatus pojasta.
