Missä suru sijaitsee?

Surun voi tuntea kehossaan. Se lamauttaa. Pojan kuolemaa seuranneet kuukaudet menivät minulta täysin ohi, ei juuri mitään muistikuvia siltä ajalta. Ei myöskään sairauden alkuajalta. Mielessäni pyöri vain se, että pitää muistaa hengittää. Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Hengitä. Jos ei jaksa pitää silmiä auki, pidä ne kiinni.

Kun katselee pieniä koululaisia, näkee, miten ilo sijaitsee heillä jaloissa. Hyppeleviä, keveitä askeleita. Minulla suru meni jalkoihin myös. Pojan sairastaessa mursin ensin nilkkani, sen jälkeen alkoivat polvet ja nivelet kipuilla ja askel madaltui laahustamiseksi.

Iltaisin ja öisin unta odotellessa suru tuntui (ja tuntuu yhä) painona rinnan päällä. Vanne rinnan ympärillä kiristyy aina niinä hetkinä, kun suru voimistuu. Pojan kuoltua suru muuttui pahoiksi rytmihäiriöiksi, joihin sain lääkityksen. Lääkkeestä huolimatta rytmit kulkevat surun voimakkuuden kanssa käsi kädessä.

Ja kun suru pyrkii säännöllisesti itkuna ulos silmistä, sain pari viikkoa sitten kahden erillisen etenevän sokeuttavan silmäsairauden diagnoosin. Toisen hoito vaikeuttaa toista, joten lääkärin mukaan ei kannata hoitaa tässä vaiheessa kumpaakaan. Mietin vain kumpi enemmän vaikuttaa, itketyt vai pidätetyt kyyneleet.

Suru on siis asettunut kehooni kokonaisvaltaisesti. Ennen tätä surua näitä sairauksia ei ollut. Vaikka suru itsessään ei ole sairaus, se näyttää tuovan sairauksia tullessaan. Suru on asettunut kehooni. Se asuu siinä koko loppuelämäni.