Tänään tuli täysi kuukausi pojan kuolemasta. Uuden ajanlaskumme päivä numero 31 on kulumassa.
Neljä viikkoa ja kolme päivää on siitä, kun sain vielä pitää pojan kädestä kiinni ja silittää hänen poskeaan.
Aamulla ikävä löi niin lujaa, että oli pakko itkeä ääneen. Vollottaa oikein kunnolla. Näissä surun hetkissä on vain otettava suru vastaan, annettava sen tulla ja aikansa oltuaan mennä.
En vieläkään ole nähnyt pojasta unta. Toivon ja odotan kovasti sitä, että edes unessa saisin hänet lähelleni.
Olen tänään miettinyt paljon pojan rohkeutta. Kun sairaus todettiin, hän lupasi, että on sinnikäs. Hän kohtasi kuolemansa ja kaikki vaikeatkin hoidot rohkeasti ja luottavasti. En voi kuin ihailla hänen suurta rohkeuttaan ja urheuttaan. Monella olisi häneltä opittavaa. Silti kysyttäessä hänelle kuului aina hyvää ja hän löysi aina syitä siihen, että päivä oli hyvä.
Miten ikinä pystyn kasvamaan yhtä suureen rohkeuteen ja urheuteen. Siinäpä tavoitetta.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Uusi ajanlaskumme kulkee päivää numero 16. Eilen oli pojan siunaus- ja muistotilaisuus. Tänään kävimme kuuntelemassa kirkossa pojan nimen va...
-
Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki...
-
Mieleen on piirtynyt pojan viimeiset hetket kristallinkirkkaiksi kuviksi. Se, miten hänen oli vaikea viimeisenä iltana hengittää ja miten ky...
Voimia <3
VastaaPoista