Täysi kuukausi pojan kuolemasta

Tänään tuli täysi kuukausi pojan kuolemasta. Uuden ajanlaskumme päivä numero 31 on kulumassa.
Neljä viikkoa ja kolme päivää on siitä, kun sain vielä pitää pojan kädestä kiinni ja silittää hänen poskeaan.

Aamulla ikävä löi niin lujaa, että oli pakko itkeä ääneen. Vollottaa oikein kunnolla. Näissä surun hetkissä on vain otettava suru vastaan, annettava sen tulla ja aikansa oltuaan mennä.

En vieläkään ole nähnyt pojasta unta. Toivon ja odotan kovasti sitä, että edes unessa saisin hänet lähelleni.

Olen tänään miettinyt paljon pojan rohkeutta. Kun sairaus todettiin, hän lupasi, että on sinnikäs. Hän kohtasi kuolemansa ja kaikki vaikeatkin hoidot rohkeasti ja luottavasti. En voi kuin ihailla hänen suurta rohkeuttaan ja urheuttaan. Monella olisi häneltä opittavaa. Silti kysyttäessä hänelle kuului aina hyvää ja hän löysi aina syitä siihen, että päivä oli hyvä.

Miten ikinä pystyn kasvamaan yhtä suureen rohkeuteen ja urheuteen. Siinäpä tavoitetta.