Uurna on päässyt paikalleen

Eilen se, mitä pojasta on jäljellä, siirtyi isän kantamassa uurnassa hautaan. Maan tomuna maan tomussa. Poika loisti poissaolollaan, vaikka uurna olikin kovin läsnä. Isä lapioi uurnan piiloon. Siellä se odottaa sitä, että aikanaan viereen sijoitetaan isänsä ja minun uurnat. Poika on kuitenkin jossain muualla, poika ei ole siellä.

En voinut ajatellakaan sitä vaihtoehtoa, että poika olisi haudattu arkkuhautauksella. En kestänyt ajatusta siitä, miten madot ja muut maan elävät olisivat kulkeneet pojan korvista ja suusta sisään. Näin oli parempi. "Ashes to ashes, dust to dust".

Ikävä lyö välillä iskuja rintaan niin, että hengitys pakahtuu. Sijaistoimintaa kehittelemme pojan isän kanssa päivittäin. Haravointia, lintujen ruokintaa ja seuraamista. Mitä milloinkin keksitään. Jotain tekemistä ja ajattelemista, että ikävä ja suru ei pääsisi meitä musertamaan.

Vielä eilenkin saimme osanottopostina kortteja ja kirjeitä.  Ulla, kirjeesi sai kyyneleet vuolaasti virtaamaan meillä molemmilla. Kiitos kovasti, kauniista sanoistasi, jos satut lukemaan tätä. Olit pojalle ja meille tärkeä monen vuoden ajan.

Jokainen vaihe pojan kuoleman jälkeen on ollut meille arvokas. Jokainen kukkalähetys, adressi, kortti ja kirje. Hyvästely sairaalassa yöllä kuoleman jälkeen ja haku sairaalan kappelista, siunaus- ja muistotilaisuudet. Eilinen uurnan hautaus. Viimeisin tärkeä asia on se, että ensi viikolla saamme haudalle hautakiven.

Vaikka tiedänkin, että poika ei ole siellä haudassaan, paikka tulee varmasti muodostumaan meille tärkeäksi paikaksi. Sinne viedään kynttilöitä ja kukkia, siellä käydään tovi viivähtämässä varmaan melko useasti. Se on paikka, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että poika oli ja eli, että hän kärsi ja kuoli. Hänestä jää maan päälle tuo paikka, jossa on hyvä käydä muistelemassa häntä. Moniin sydämiin hän jätti jälkensä, moniin maihin ulottuen.

Neljä kokonaista viikkoa on kulunut pojan kuolemasta.