Me jokainen käsittelemme omaa suruamme omalla tavallamme. Kenenkään reagointi suruun ei ole normaalimpaa kuin jonkun toisen. Meistä jokainen, joka uskaltaa rakastaa läheisiään, tulee myös menettämään kuolemalle oman rakkaansa. Kukaan ei tule tältä välttymään.
Oman lapsen menettäminen on raskas suru. Se tuntuu raskaalta nimenomaan siksi, että sille oikeutusta haettaessa se tuntuu niin kovin väärältä. Mutta miksi vanhemman ihmisen kuolema olisi yhtään oikeutetumpi, normaalimmin surettava?
Yksi äiti kertoi miettineensä, onko hän tehnyt jotain niin kauheaa, että häntä rangaistiin lapsen kuolemalla. Mitä pahaa lapsi teki ansaitakseen kuolemansa, olisi mielestäni oikeampi kysymys. Emme voi ajatella läheisten olevan shakkinappuloita elämämme pelissä, joita korkeampi voima asettelee eri asentoihin meidän vuoksemme. Kyse on heidän elämästään. Kyse oli poikani elämästä ja kuolemasta. Ei minun elämästäni, vaikka poikani kuolema toikin minulle elämän mittaisen surun.
Me selviämme mieheni kanssa arjesta. Me selviämme omasta elämästämme. Poikamme kuolema ja sen tuoma suru ja ikävä eivät ole vieneet meiltä toimintakykyä tai kykyä selviytyä. Suru ja ikävä tulevat kulkemaan mukanamme niin kauan kuin järjen valo on tallella.
Tänään on uuden ajanlaskun päivä numero 24. Kolme viikkoa ja kaksi päivää sitten poikamme elämä oli päättymässä. Kun hän kuoli, se oli kuin meidät olisi pudotettu jyrkänteeltä alas uuteen maisemaan. Paikkaan, jossa tyhjyys täytti meidät. Yhdessä lähdimme tutustumaan tuohon outoon paikkaan, jota kodiksemme kutsuimme. Olemme näiden kuluneiden päivien aikana pikkuhiljaa tottuneet tähän uuteen ympäristöömme. Silti ikävä ja suru lyövät hetkittäin lujaa läpi kaiken.
En halua parantua surustani. Haluan vaalia sitä ja pitää siitä kiinni. Haluan oppia elämään sen kanssa. Haluan sen seuraavan mukanani kaikkialle. Suruni ei ole sairaus, vaan se on osa minua.
Saattaa olla outo näkökulma kuolemaan minulla mutta olen yleensä onnellinen, tyytyväinen sen kuolleen ihmisen puolesta. Hänen matkansa on saanut pisteensä, hän pääsee jonnekin toisaalle, uuden matkan alkuun.
VastaaPoistaSuru on määrämittaisen peruspalikka eihmisen elämässä. Mikäli siihen jää koukkuun, se ei lopu, kyse on sairaudesta jota pitää hoitaa lähinnä terapeuttisin keinoin, lääkkeet ovat vain hetkellistä käyttöä varten.
Melankolia on suomalaisten erikoisalaa. Kun se hetkellisesti syvenee, pitää olla tarkkana ettei vajoa masennukseen.
Hienoa tekstiä, nousi paljona asioita mieleen, kiitos=)