Moni lapsensa menettänyt on menettänyt myös työkykynsä ja elämisen kykynsä lapsen kuoleman myötä. Silloin pitää keskittyä hengittämään ensin yksi päivä ja sen jälkeen toinen päivä. Minulle työssäolo on tuonut keinon selviytyä surustani. Töissä ollessani päähän ei ehdi niin paljon tulla muistoja pojasta, vaan ajatukset pyörivät työasioissa. Jokaisen suru on erilainen, ei toistaan parempi tai huonompi. Minun suruni on tällainen.
Joulu on minulle ollut muistoineen aikaa, jolloin ikävä on iskenyt monta kertaa päivässä kyynelin. Muistan, miten viime joulua odotin pelolla ja poika sinnitteli itsensä hoitojen läpi jouluun. Muistan, miten poika iloitsi lahjoistaan. Tämä joulu on ollut kovin erilainen. Enimmäkseen olemme vain olleet hissukseen kotosalla, lahjoja ei jaettu kuin lapsenlapselle. Haudalla kävimme aattona ja tänään Tapaninpäivänä. Elossa olevat lapset meitä piristivät myös käynneillään. Niin vain näistäkin päivistä selvittiin. Hengittämällä.
Minulla ei siis ole kerrottavana huonoja uutisia. Muistamme hengittää ja totuttelemme uuteen elämäämme samalla kun ikävä kasvaa kyhmyksi kylkeen kiinni. Se ei taida olla huono uutinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Se julkaistaan, kun olen sen tarkistanut.