Armollista Joulua!

Kun on menettänyt tärkeän ihmisen kuolemalle, mikään ei enää ole kuten ennen. Ei joulukaan.  Huomaan yhtäläisyyksiä tässä joulussa siihen jouluun, jonka vuonna 80 vietin ensimmäistä kertaa ilman äitiä. Kun on suuri kaipuu menneisyyteen ja silti tajuaa, ettei sinne ole pääsyä kuin muistoissa. Ja vaikka miten ulkoisesti laittaa joulun ulkoisia merkkejä paikoilleen, mikään ei tunnu miltään.

Suru on kovin itsekäs tunne. Se tuo mukanaan itsesäälin ja voi tuoda mukanaan myös katkeruuden.
Markus Kajo sanoo Anna-lehden haastattelussa näin: "Katkeroituminen edellyttäisi itsensä nostamista muiden yläpuolelle: minun kärsimykseni on suurempi ja tärkeämpi kuin kenenkään muun."

En aikaisemmin ollut tiennyt mitään näistä lapsensa menettäneistä äideistä ja isistä, jotka nyt ovat tulleet vertaisiksini. Toki joskus luin lapsensa menettäneestä vanhemmasta kertovan jutun ja sääli läikähti rinnassa. Nyt olemme itse säälin kohteena. Säälin itse itseäni.  Monet antavat meidän olla rauhassa surumme kanssa. Se on aivan turhaa, voin teille tutuille sanoa. Päinvastoin, soittakaa ja kysykää, jotta saamme puhua menetyksestämme. Sääliäkin saatte, jos se teistä tuntuu sopivalta. Ymmärtää ette voi ja se teidän olisi hyvä myöntää. Ymmärtää voi vain saman kokenut.

Markus Kajon sanoja lainaten: "Isoissa vastoinkäymisissä ihminen joko purskahtaa rikki jossakin kohtaa tai sitten sille kehittyy kyky selviytyä. Tyhjentynyt pallo täyttyy uudelleen." Me emme ole rikki. Vajaita kyllä, koska osa meistä on kadonnut, mutta emme rikki.

Sinulle rakkaasi menettäneelle, toivon armollista antautumista elämän ja kuoleman edessä. Olkoon kyyneleesi lempeät, kun käyt  haudalla sytyttämässä kynttilää. Toivon sinulle mielenrauhaa Jouluusi ja tuleviin päiviisi.

Sinulle, jota menetys ei vielä ole läheltä koskettanut: älä pelkää kohdata surevaa. Sinun ei tarvitse yrittää poistaa toisen surua. Riittää, että olet surevan elämässä läsnä. Joulurauhaa myös sinulle. Rakasta ja tule rakastetuksi. Muulla ei ole väliä.