Päivä numero 100 uutta ajanlaskua on samalla pojan syntymäpäivä

Tänään on sadas päivä ilman poikaa ja tänään poika täyttäisi 17 vuotta. Vuosi sitten kävimme ajelemassa limousinella ja poika jaksoi vielä hyvin kävellä ja jopa syödä perunalastuja. Ajelun jälkeen joimme perheen kesken syntymäpäiväkahvit ja sen jälkeen poika nautti siitä, että sai pelata siskonsa ja veljensä kanssa autopelejä. Olimme koko perhe koolla.

Tänään kävimme isänsä kanssa viemässä haudalle kynttilät. Itku on ollut herkässä koko päivän. Yöllä valvoin monta tuntia kaivaten menneeseen aikaan. Aikaa ei saa vietyä taaksepäin. Päivät kuluvat ja vievät yhä vain kauemmaksi niistä päivistä, kun poika vielä oli kanssamme.

Kirjoitin aikaisemmin siitä surusta joka asuu meillä. Tänään se on ollut käsin kosketeltavissa.

Surusta
Surun haju on tarttunut iholle kuin kellarin haju.
Vaikka miten ihania tuoksuja tulisi vastaan,
surun haju lyö nenään niiden läpi.
Suru lemuaa valokuva-albumeissa.
Jopa jääkaapissa surun haju löytyy
tietyissä ruuissa ja juomissa.
Sauna, vessa ja tuulikaappi ovat
kaikki surun hajuja täynnä.
Haju leijailee kaikissa huoneissa
ja pojan tavaroissa.
Enää koskaan ei voi mitään elämässä
haistella ilman surun hajun sekoittumista siihen.
Koska se haju on tarttunut ihooni.

"Hyvinhän se meni" ja
"Hyvin meni, mutta menköön"
ovat kumpikin surun huudahduksia.
Ne ovat sanoja, joita poika usein käytti.
Rummut musiikissa ovat surun ääntä.
Yön hiljaisuudessa suru huutaa äänettömästi.
Kellon nakuttaessa surun ääni kuuluu kovemmin.
Mikään meteli ei voi surun ääntä peittää.
Koska suru huutaa minussa.