Kolmas adventti, päivä numero 86

Tänään on illassa 86. päivä ilman poikaa. Tänään on myös kolmas adventti. Ensimmäinen joulu ilman poikaa on lähellä. Lähellä on myös hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä. Voin jo etukäteen aavistaa, miten ikävä lyö kovaa rintaan juuri noina päivinä. Tänään se löi kovaa, kun olimme laulamassa kauneimpia joululauluja ja mieleen tuli se, miten paljon poika piti joululauluista ja joulusta.

Ikävä ja suru muuttavat ihmistä. Vaikka olen yhä minä, en ole silti enää sama minä, joka olin aikaisemmin. Jotain minusta on kadonnut pojan mukana. Tunnen nykyään usein toiseutta muiden joukossa. On jotenkin käsittämätöntä, miten oma maailma on pysähtynyt, mutta muiden maailmat jatkavat kulkuaan eteenpäin. Sanovat, että ajan myötä helpottaa. Itselläni ikävä on toistaiseksi vain kasvamistaan kasvanut, kun jokainen kuluva päivä vie minua kauemmaksi siitä hetkestä, kun minulla oli vielä poikani.

Joulun sanomassa puhutaan Jeesus-lapsesta ja hänen uhristaan ihmisten hyväksi. Hänellä oli äiti, joka suri häntä ristin juurella. Minun poikani oli puhdas ja viaton, täydellisen hyvä ihminen, lapsen kaltainen. Mikä hänen uhrinsa tarkoitus oli? Miksi juuri hänen piti kuolla? Miksi ylipäätään lapsia kuolee, jotkut jopa vain nukkuessaan? Miksi, miksi, miksi? Tiedän, että vastauksia ei ole. Tämä on vain todellisuus, jossa pitää jatkaa elämistään. Ilman poikaa. Enkä ole yksin. Monelle muullekin on tulossa ensimmäinen joulu ilman kuoleman viemää lasta. Kuollut lapsi kulkee koko loppuelämän mukana muistoissa meillä kaikilla, jotka olemme tämän kohtalon kohdanneet. Tulee vielä muitakin merkkipäiviä ja jouluja. Tämä on vasta alkusoittoa. Täytyy vain tottua ottamaan vastaan ikävän iskut.