Kesä, joka muistoihin jää

Harvinainen kesäsää, joka alkoi ennen äitienpäivää, joka sisältää aurinkoa ja lämpöä ja hyvin, hyvin vähän sadetta, on todennäköisesti pojan viimeinen kesä. Meidän perheen viimeinen yhteinen kesä. Tulemme varmaan muistoissamme palaamaan tähän kesään monta kertaa. "Muistatko sen pojan viimeisen kesän, kun lämpö vain jatkui ja sadetta ei kuulunut viikkokausiin." - tyylisesti. "Silloin oli todella kesä.".  Tai ehkä meidän sinnittelijä sinnettelee sittenkin vielä ensi kesään, mene ja tiedä.

Poika on useampaan kertaan kuluneen viikon aikana sanonut, että tämä päivä oli ikimuistoinen. Jostain syystä tuo lause osuu ja uppoaa kipeää tehden äidin sydämeen. Iloinen täytyy olla siitä, että on pojan päiviin saatu sellaista mukavaa, joka hänen mielestään on tuon lauseen perusteena.

Kävin työterveyslääkärillä kontrollissa. Itkemättä en reissusta selvinnyt, taaskaan. Siitäpä sen tajusin, miksi juuri töissä en tilanteesta kerro, koska kyyneleet syöksyvät esiin heti, kun pojan tilannetta aloitan jollekin selostamaan. Olen pitänyt palkattomia vapaita lyhentääkseni työviikkojani ja työnantaja on onnekseni suhtautunut tilanteeseeni ymmärtäväisesti. Nyt sitten kesälomani vaihtuu yhteisellä kolmikantaisella sopimuksella sairaslomaksi ja jatkuu syyskuulle osasairauslomana. Mietin, että tuo siirtynyt lomanen on hyvä olla jemmassa odottamassa. Sitä, kun pojan tilanne vaatii vielä enemmän äidin läsnäoloa. Kun loppu häämöttää...

Nyt on kuitenkin enemmän mahdollisuuksia kerätä tähän kesään ikimuistoisia päiviä ja hetkiä. Sen, minkä pojan kipuiluista huolimatta pystymme järjestämään. Oksupussien, morfiinin ja pyörätuolin kanssa liikumme sen, minkä pystymme ja jaksamme. Teemme eväsretkiä luontoon, käymme huvipuistossa, kahviloissa, puistokonserteissa ja mitä nyt keksimmekään. Minulla on syyskuulle asti kaksi päivää enemmän vapaata viikossa tähän kaikkeen. Täytyy käyttää ne päivät viisaasti ja saada aikaan....

....kesä ikimuistoineen.