Kauhun ja pelon tasapainoa

Poika popsii sytostaatteja pillereinä ja voi kohtuullisen hyvin. Jaksaa olla vähän pulkkamäessäkin. Veriarvot ovat parantuneet huomattavasti tässä hoitomuodossa, hemoglobiini oli tällä viikolla jopa 122. Suonensisäisten sytojen aikaan se huiteli jossain 80 paikkeilla. Jos meni alle, lähdettiin tankkaukseen ja oltiin tyytyväisiä jos oli yli.

Silti näen sen tautihirviön olevan läsnä. Pojan vatsa kasvaa ja pyöristyy. En usko, että se on syömisillä kasvanut. Viime yönä valvoin ja mietin sitä, miten tauti valtaa pojan vatsaa. Röyhkeydellään ja julmuudellaan siellä pojan lämpimässä vatsassa kerää voimiaan. Meidän pitää vielä pari viikkoa jaksaa odottaa ultraäänikuvausta, jossa selviää, miten paljon se on siellä riehaantunut.

Jälleen vertaispalstalla oli yksi menehtynyt. DSRCT on äärimmäisen tappava. Ja sen piti tulla meidän elämäämme, viemään pojan elämä ja samalla pilaamaan meidän vanhempien elämä. Me eikä meidän elämämme tule enää koskaan olemaan ennallaan.

Infektioeristyksen pitäisi jatkua, mutta jotenkin alan ajatella sitä, että jos poika kerran tautiin kuolee, niin olisiko kuitenkin parempi saada vähän enemmän elämää loppuihin päiviin. Suunnittelen, että huomenna mennään Panchoon syömään, siihen ikkunan viereiseen loossiin. Poika on aina nauttinut ravintola-aterioista. Ja kun tällä hetkellä on ruokahalua ja pystyy syömään, niin me taidamme olla vähän tottelemattomia....

Ja mikä parasta, tänään alkaa the Voice of Finland. Sitä on poika odottanut.