Uutta vuotta kohti

Vuosi vaihtui vuoteen 2018. Vaikea vuosi kohdattavana. En edes uskalla ajatella, mitä on seuraavassa vuodenvaihteessa - Onko poika enää täällä...

Kävimme ensin katsomassa ilotulituksia autolla ajellen. Meillä ei ole juuri koskaan ollut tapana ostaa itse ilotulitteita ja paukutella niitä. Kävi kyllä mielessä, että ehkä nyt olisi ollut aihetta, jos tämä oli pojan viimeinen uuden vuoden vaihtuminen. Myöhään illalla puimme vielä lämpimästi ja lähdimme ulos katsomaan muiden paukutteluita. Poika nautti täysin siemauksin. Vietimme ulkona lähes tunnin.

Ulkona on kaunista, koska yöllä on satanut hento kerros uutta lunta vanhan lumen päälle. Heti aamusta poika oli reippaana hääräämässä aamupalaa, soitteli rumpujaan ja puuhasi omia puuhiaan.
Eilen sanoin pojalle, että kannattaa soittaa rumpuja päivittäin nyt, kun on hyvässä kunnossa ja jaksaa, jos vaikka jonakin päivänä ei jaksaisikaan. Hän tuumasi siihen, että ei hän enää tule niin huonoon kuntoon, ettei jaksaisi. Hän kuvittelee paranevansa. Sydämeni helisi sirpaleiksi jälleen kerran.

Lääkärin kanssa keskustelimme siitä, missä vaiheessa pojalle kerrotaan, ettei parane ja hän oli sitä mieltä, että sitä ei kannata lähteä kertomaan ennenkuin vasta sitten, kun poika itse alkaa kysyä, paraneeko. Silloin pitää pystyä olemaan rehellinen.

Yritetään nauttia nyt siitä, että poika on hyvässä kunnossa. Huomenna hän aloittaa jälleen uusien sytojen syömisen pillereinä. Pahoinvointia saattaa tulla. Edellisistä pillereistä ei tullut, josta olemme kiitollisia. Kotisairaala käy säännöllisesti ottamassa verikokeita, joista seurataan pojan vointia. Ne käynnit ja lääkitykset rytmittävät meidän elämäämme.