Saa mennä

Kävimme kuolleiden lasten muistopäivänä 23.9. viemässä osastolle hoitohenkilökunnalle suklaata. Samalla kävimme katsomassa uuden lastensairaalan tiloja. Olen erittäin liikuttunut siitä, että osastonlääkäri soitti pojan isälle myöhemmin ja kiitti muistamisesta. Samalla hän kysyi, miten me olemme pärjänneet. Hän oli myös antanut meille kiitosta siitä, että kaikissa toimissamme ensisijalla oli ollut lapsen paras. Se ei kuulemma ole itsestään selvää.

Koiramme täytti yhdeksän vuotta. Sillä on ollut jo hetken nivelvaivoja ja tällä hetkellä se ontuu. Jossakin vaiheessa meidän pitää tehdä lopullinen ratkaisu sen elämän ja kärsimyksen pohjalta. Ei ihan vielä. Mutta kovin kaukanakaan se päivä ei välttämättä ole.

Miten nämä asiat liittyvät toisiinsa?

Kun rakas läheinen ihminen tekee kuolemaa, hänestä ei haluaisi millään luopua. (Ja kyllä se lemmikkiinkin pätee, vaikkakaan ei ehkä ihan samalla tasolla kuin ihmiseen.)  Haluaisi kaikin keinoin pitää kiinni. Pyytää elvytystä, kaikkia keinoja, vaikka tietääkin tilanteen olevan ihan toivoton. Löytää kaikki vaihtoehtohoidot ja ihmetohtorit. Ja niihin tukeutuukin, jos ajattelee vain itseään ja omaa menettämisen pelkoaan.

Rakkaus on kuitenkin niin suuri, että se auttaa ohittamaan oman menettämisen pelon. Sen avulla pystyy luopumaan ja antamaan luvan mennä. Annoimme pojalle luvan mennä. Lupasimme jotenkin pärjätä. Päivä kerrallaan on päästy tähän päivään. Suru ja ikävä ovat yhä täällä, mutta eivät viillä aivan niin syvälle ja kipeästi koko ajan.

Rakkaus ei halua omistaa. Rakkaus sanoo: saa mennä.