Kevät ilman poikaa

Ensimmäinen kevät ilman poikaa. Yhä vieläkin päällimmäisenä ajatuksena päivittäin on kipeä menetys ja ihmetys siitä, että poika, joka meille markka-aikana syntyi, kuoli pois. Yhä pojan kuoleman läpi on vaikea iloita pojan elämästä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että kiitollisuus elämästä voittaa katkeruuden sairaudesta ja kuolemasta.

Kun mietin päiviä, viikkoja ja kuukausia taaksepäin pojan kuolinhetkeen asti, niin tuo aika on kulunut ilman, että siitä olisi jäänyt kovin monia muistikuvia. Viime viikolla tajusin myös sen, ettei työkuntoni ole ollenkaan niin hyvä kuin mitä olen kuvitellut. Olen kireä, ärtyvä, väsynyt ja turhautunut eikä keskittymiskykyni tai ongelmanratkaisukykyni ole lähimainkaan parhaimmillaan.

Energiani kuluu yhä enimmäkseen surutyöhön, jos sitä työksi voi kutsua. Se on totuttelemista surun läsnäoloon ja elämiseen sen kanssa. Suru ei ole lintu, joka lähtee avonaisesta ikkunasta pois. Suru on näkymätön vieras, joka istuu vieressä, juo kyyneleitä ja nukkuu öisin rinnan päällä.

Kävimme pojan isän kanssa katsomassa jääkiekkoa. Poika tykkäsi jääkiekosta ja tuskin olisimme ilman pojan jääkiekkokiinnostusta tuolla käyneet. Myös Voicen finaaliin menemme pojan muiston kunniaksi. Kolme kertaa poika pääsi katsomaan live-lähetystä ja jos eläisi, olisi mennyt tänä keväänäkin. Me menemme nyt pojan isän kanssa kaksin.