Elämää surussa - Surua elämässä

15.5.2017 elämä muuttui totaalisesti. Kaukaisesti muistan vielä tuota edeltävän päivän ja onnen tunteeni siitä, miten kaikki asiat olivat niin hyvin. Kuvittelin elämäämme pitkälle. Pojan uimaan läheiselle uimarannalle kesäpäivinä ja monen monta muuta asiaa. Niistä unelmista piti luopua.

Tuon päivän jälkeen elämää tuli varjostamaan suru. Surun läsnäolo on vaihdellut eri aikoina. Välillä se on painanut rintaa ja vienyt unet. Välillä se on kulkenut varjona kannoilla. Välillä se on iskenyt nurkan takaa nyrkillä rintaan. Sitä on joinakin hetkinä yrittänyt työntää taka-alalle, välillä taas on alistuneesti kulkenut sen käsikynkässä.

Silloin, kun poika vielä oli ja eli, suru oli toisenlaista. Se oli pelon ja huolen sävyttämää. Sitten kun poika kuoli, pelko ja huoli katosivat ja tilalle tuli ikävä ja kaipaus surun rinnalle kulkemaan. Elämä jatkuu, mutta kovin erilaisena. Poikakin sen tiesi. Hän tiesi, että meillä tulee ihan hirvittävä ikävä häntä. Ja se ilmaisu on melko laimea sen rinnalla, mitä se ikävä ja kaipaus oikeasti on. Ehkä poika senkin tiesi.