Elämää surussa - Surua elämässä

15.5.2017 elämä muuttui totaalisesti. Kaukaisesti muistan vielä tuota edeltävän päivän ja onnen tunteeni siitä, miten kaikki asiat olivat niin hyvin. Kuvittelin elämäämme pitkälle. Pojan uimaan läheiselle uimarannalle kesäpäivinä ja monen monta muuta asiaa. Niistä unelmista piti luopua.

Tuon päivän jälkeen elämää tuli varjostamaan suru. Surun läsnäolo on vaihdellut eri aikoina. Välillä se on painanut rintaa ja vienyt unet. Välillä se on kulkenut varjona kannoilla. Välillä se on iskenyt nurkan takaa nyrkillä rintaan. Sitä on joinakin hetkinä yrittänyt työntää taka-alalle, välillä taas on alistuneesti kulkenut sen käsikynkässä.

Silloin, kun poika vielä oli ja eli, suru oli toisenlaista. Se oli pelon ja huolen sävyttämää. Sitten kun poika kuoli, pelko ja huoli katosivat ja tilalle tuli ikävä ja kaipaus surun rinnalle kulkemaan. Elämä jatkuu, mutta kovin erilaisena. Poikakin sen tiesi. Hän tiesi, että meillä tulee ihan hirvittävä ikävä häntä. Ja se ilmaisu on melko laimea sen rinnalla, mitä se ikävä ja kaipaus oikeasti on. Ehkä poika senkin tiesi.

170 päivää on kulunut

170. auringonlasku pojan kuoleman jälkeen tapahtuu tänään. Kun poika kuoli 22.9. klo 3:15 ajelimme aamulla kuuden paikkeilla hiljaisina kotiin. Se oli päivä numero yksi ilman poikaa. Olimme asuneet osastolla 24/7 koko edeltävän viikon. Koti tuntui oudolta ja tyhjältä. Vaikka olimme rättiväsyneitä, uni ei tullut. Siitä tämä taival alkoi.

Päivät ja yöt ovat kuluneet, miten ovat kuluneet. On ollut päiviä, jolloin on vain hengittänyt. Ja se on riittänyt niihin päiviin. Toisina päivinä viha on lyönyt surun ja ikävän läpi. On ollut sellaisia päiviä, jolloin työ on vienyt ajatukset mennessään. On ollut öitä, jolloin ikävä on pitänyt hereillä. Sellaista päivää ei vielä ole ollut, että en yhtään kyyneltä olisi vuodattanut. Edellistä päivää seuraa kuitenkin aina uusi päivä.

Pikkuhiljaa ystävätkin alkavat pitää yhteyttä jälleen. Ihania on ollut saada vieraita, joiden kanssa on saanut puhua pojasta. Lupa puhua on ollut parasta myös vertaistapaamisissa, joissa olemme käyneet.

Ostimme isän kanssa liput Voicen finaaliin. Se on yksi tapa muistaa poikaa. Olihan Voice hänen suuri kohokohtansa perjantai-iltaisin monen vuoden ajan ja kolmena vuonna hän itse ehti olla paikan päälläkin. Viime vuonna tosin semifinaalissa, kun finaalipäivään oli aikataulutettu magneettikuvaus.
Ja pääsy sinne oli muutenkin täpärällä, kun poika oli keuhkokuumeessa osastolla hoidossa ja jännitettiin koko ajan, onnistuuko reissu ollenkaan. Suoraan sairaalasta ajoimme Turkuun. Ja poika oli onnellinen. Tänä vuonna menemme sitten kahdestaan. Mielissämme poika on mukana.