Uuden ajanlaskun kahdeksas päivä painumassa iltaan

Päivät rientävät eteenpäin. Olemme pojan isän kanssa yrittäneet pitää itsemme liikkeellä. Että emme jäisi seiniä tuijottamaan. On yhdessä itketty ja naurettukin erilaisille muistoille ja ajatuksille.

Pojan hautapaikka, arkku ja uurna on valittu. On myös valittu hautakivi, johon aikanaan meidänkin nimemme kaiverretaan. On valittu valokuvia pojasta muistotilaisuuteen esitettäväksi ja kuunneltu ja mietitty musiikkia, mikä olisi tarpeeksi kaunista pojan viimeiseen juhlaan. Tänään kävimme pojan rippipapin kanssa keskustelemassa. Hän onneksi pääsee pojan siunaamaan ja kulkemaan kanssamme tämän loppumatkan. Ketään toista emme olisi voineet ajatellakaan.

Olemme hyvin kiitollisia kaikista niistä kommenteista, joita olemme saaneet tänne blogiin. Olemme saaneet myös muita muistamisia, paljon kukkia, adresseja ja kortteja. Todella suuret kiitokset jokaiselle, joka on ollut meitä kantamassa näillä huomionosoituksilla näiden vaikeiden päivien yli. Pojan elämän varrella tapaamilta ihmisiltä on tullut muistamisia, jotka ovat välillä saaneet meitä kyynelehtimään. Pojalla on todella ollut suuri onni siinä, että hän on elämänsä varrella kohdannut aina hyviä ihmisiä. Ihmisten hyvyys teki pojastakin hyvän ja tyytyväisen ihmisen.

Poika toisti usein rakkauttaan meille vanhemmilleen. Hänellä oli aina hyvä päivä. Kun kouluun kerrottiin viikonlopun tapahtumista aina maanantaisin, hänellä oli vakiolauseena, että oli hyvä viikonloppu. Kun hän oli kovin kipeä, hän aina sanoi, että toivottavasti huomenna on parempi päivä. Sairaalan lääkäri sanoi, että aina kun tuli pojan huoneeseen, tuli hyvälle tuulelle. Poika oli sellainen.

Meidän ilomme ja aurinkomme.