Pojan isän kanssa olemme hapuilleet hetkestä seuraavaan kovin huojuvasti, tunteiden aallokossa. Välillä toinen muistaa jonkun pojan sanonnan tai tavan, joka suistaa meidät hetkeksi raiteiltaan. Ikävä viiltää välillä kuin veitsellä lyöden fyysistä kipua rintaan. Se pakahduttava tunne rinnassa on silloin sanoinkuvaamaton.
Olemme ulkoilleet päivittäin tuntitolkulla ulkona. Nostelleet jalkaa toisen eteen. Välillä hiljaa puhumattomina, välillä itkua niellen ja välillä ihan muista asioista jutellen.
Tänään kävimme järjestelemässä käytännön asioita. Sen reissun pysyimme jo hyvin kasassa.
Olohuoneen pöytämme on lastattu toinen toistaan kauniimmilla kukkakimpuilla, joita ihanat ihmiset ovat tänne meille lähettäneet. Olemme otettuja tästä suuresta huomaavaisuuden määrästä, jota saamme osaksemme.
Nyt kun kaikki univelka alkaa olla kuitattu pois, alkaa hieman jännittää, miten nukkuminen lähtee sujumaan. Viime yönä valvoimme jo molemmat useamman tunnin.
Suuri toiveeni on nähdä unta pojasta. Että edes unessa näkisin hänet ja kuulisin hänen äänensä.
Herkällä korvalla seuraan suruntietänne tunnistaen asioita, joita olemme itsekin kokeneet. Toivon, että teillä on lohtua ja merkityksellisiä kohtaamisia.
VastaaPoistaLapsen kuoleman jälkeen alkaa todellakin uusi aika ilman häntä, kuten myös tavalaan hautajaisten jälkeen. Merkittävä merkkipaalu oli myös lapsen sairastuminen vakavasti.
En edellisen blogikirjoituksesi kommentissani huomannut edes ilmaista, että olemme todella pahoillamme, että joudutte käymään tätä kaikkea läpi sen sijaan, että saisitte jatkaa elämäänne poikanne kanssa. Olin niin ihmeissäni, että joku on sairastanut samaa tautia osittain samaan aikaan kuin tytttäremme
Lämpimin ajatuksin luonanne ja syvä osanottomme mieheltäni ja minulta suruunne.