Sadepisaroiden katselua

Tämä päivä on pojalla jälleen kulunut sängyssä. Meidän makuuhuoneemme parisängyn minun puoliskoni on ollut pojan käytössä jo pitkälti yli vuoden. Aluksi nukkumakaverina toisella puoliskolla oli isä, viime aikoina minä ja ehkäpä työviikkoinani jälleen ainakin osittain isä.

Pitkän päivän olen viettänyt pojan vieressä. Olemme kuunnelleet telkkarista Vain Elämää -etkoja useamman kerran. Pojalle on säännöllisesti lämmitetty lämpötyynyä kylkeen, annettu lääkkeet, kannettu Fantomaltilla terästettyä vettä ja vichyä juotavaksi. Enpä olisi uskonut, että vauvasosepurkkeja vielä uudelleen pojalle syötän. Näin kuitenkin nykyään teen. Jos saan syötettyä koko purkillisen, paino rinnassa hieman helpottuu. Kauravelliä kymmenen ruokalusikallista on suuri saavutus. Entä sitten, kun poika oksentaa kaiken ulos. Sitä toivottomuuden tunnetta on mahdoton kuvata sanallisesti. Ei voi muuta kuin tsempata poikaa, siivota oksennuspussin pois, niistää nenän ja aloittaa jälleen kantamaan juotavaa ja yrittää saada menemään lusikallisia jotain ruokaa.

Tänään tässä pojan vieressä ollessa olen katsellut ikkunasta näkyvää omenapuuta. Sadepisarat ovat tippuneet puun lehdistä. Ne ovat olleet kuin kirkkaita kyyneleitä. Yksi pieni pisara on kovin pieni ja silti se heijastaa niin täydellistä kirkkautta. Sadepisaroiden katselupäivä taittuu iltaan. Syyskuu on alkanut.