Minä, pojan äiti, en ole vahva. Voimia minulle ja isälle on kovasti toivotettu. On meillä voimaa tai ei, meillä ei ole vaihtoehtoja. Me voimme vain elää hetken ja päivän kerrallaan. Mennä eteenpäin sillä, että vaikka sydän onkin särkynyt kummallakin, se yhä lyö. Itselläni tosin hyvin rytmihäiriöisesti välillä.
Aloitin syömään mielialalääkettä sen jälkeen, kun työterveyslääkäri piti minulle hyvän mainospuheen siitä, että niiden avulla jaksan paremmin. Aika näyttää, mikä niiden varsinainen vaikutus sitten on. Tällä hetkellä en ole huomannut muuta kuin lievää huimausta ja jonkinasteista levottomuutta. Jospa ne ovat se voima, jotka kantavat minut tämän ajan yli.
Aion myös jatkaa vielä hieman osa-aikaisuutta töissä. Haluan pitää työelämästäni kiinni, minulla on loistavan hyvä työpaikka ja työyhteisö. En halua jäädä kokonaan pois sieltä. Mielestäni pystyn tuon osa-aikaisuuden jollain lailla vielä hanskaamaan.
Pojan eteen haluan tehdä kaiken sen, minkä tässä tilanteessa pystyn. Poika tarvitsee isäänsä ja äitiänsä juuri nyt kaikkein eniten. Meiltä on kyselty, onko meillä vanhemmilla omaa aikaa. Meillä tulee olemaan runsaasti omaa ja yhteistä aikaa sen jälkeen, kun poikaa ei enää ole. Nyt on sen aika, että meidän kaikki aikamme on aikaa pojalle.
Hassua, vaikka miten kirjoitan ja mietin pojan kuolemaa. Oikeasti en edelleenkään pysty sitä käsittämään. Minä tulen ymmärtämään sen oikeasti vasta sitten, kun poika ei enää tule kotiin.
Suru on hinta, joka meidän on maksettava elämästä ja rakkaudesta. Astuimme toukokuussa 2017 pimeään tunneliin, jonka toisesta päästä ei vielä ole tietoa. Tässä blogissa kirjoittelen matkalta ajatuksiani päiväkirjamuodossa. Tälle matkalle en halunnut. Lapseni sairastui parantumattomaan syöpään, jonka nimi on desmoplastinen pieni pyöreäsolukasvain, DSRCT. Lapseni kuoli syyskuussa 2018.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suositut tekstit
-
Viides vuosi on kulumassa. Menneisiin päiviin sisältyy myös ihan iloisiakin päiviä. Mutta myös raskaita hetkiä. Mielessäni on usein pyöriny...
-
Pojan isän syöpähoidot lähtivät sitten vauhtiin. Kuuden vuoden tauon jälkeen tässä ollaan jälleen. Muistan, miten huolissaan poika oli isäst...
-
Perheessämme on alkamassa kolmas syöpähoitojen vaihe. Ensimmäinen oli silloin, kun miehellä ensimmäisen kerran todettiin myelooma. Hän kulki...
Voimia teille hirmuisesti ❤️ Löysin ihan muutama viikko sitten blogisi ja luin kaikki kirjoitukset kerralla läpi. Itse mietin joskus äitin kuolemaa vaikka äiti eli vielä,se tuntui jotenki tosi väärältä. Tuli tunne,että oon ihan sekasi kun edes ajattelen tommosta. Äiti nukkui pois 1.9 ja en oo oikein varma vieläkään tajuanko mä sitä asiaa edelleenkää kunnolla. Tiedän ettei äitiä ole,mutta silti tämä ei tunnu todelliselta. Ehkä ajan kanssa niinkuin kehutaan. Itse myös ajattelin,että sitten kun ei äitiä enää ole,on mulla aikaa itselleni. Halusin loppuun asti olla niin paljon läsnä kun vain mahdollista. Raskastahan se on,mutta sekunttiakaan en kadu! Viettäkää aikaa yhdessä,nauttikaa toistenne seurasta ja rakastakaa niin paljon kun pystytte. ❤️
VastaaPoista